Amerikan siirtolaisten piti löytää työtä varsin nopeasti maahan päästyään, sillä matkakassa riitti vain tietyn ajan päähän. Edellisessä artikkelissa Konsta Känsäkoski kertoi matkastaan Amerikkaan. Nyt oli aika päästä palkkatöihin.
Oltuaan kolme päivää Victorin kaupungissa, Coloradoon päässyt Konsta Känsäkoski etsi pian töitä kultakaivoksista vuokraemännän kehottamana. Aluksi se oli hankalaa, sillä moneen kaivokseen palkattiin vain Yhdysvaltain kansalaisia, ja Konstan majoittanut emäntä arvioi hänen olevan kaivostyöhön laihanlainen. Varmuuden vuoksi Konsta pisti paljon vaatetta päälle työnhaussa, jotta vaikuttaisi rotevammalta. Hänen matkaansa lähti Amerikassa kaksi vuotta ollut suomalainen, joka taisi kieltä paremmin.
Konsta kirjoitti tarvittavat fraasit lapulle, ilmeisesti foneettisesti että lausuminen onnistui. Muistelmissaan Konsta pohtii englannin kieltä ja sen oppimista seuraavasti:
”Tämä Englannin kieli ei ollut niin visaa minulle kuin pelkäsin, sillä olinhan vuosia asunut Ruotsalaisten kesken Kokkolassa ja ymmärsin kokopaljon ruotsia ja sen sanavarastoa vaikka en ole sitä koskaan puhunut, niin se oli alussa vähän apuna, ja tulin myös sen näkemään että jos nuori mies tuli kotimaastaan Amerikkaan ja hän oli sellaisessa seurassa missä aivan Englannin kieltä harrastetaan, niin hän oppi Englannin kieltä kuuden kuukauden aikana sen verran mitä keskin kertainen Suomalainen koko elämässään, jos nimittäin ei saanut erityistä koulua. Myöskin tunnustan sen että Suomalainen kun oppii Englannin kielen tieteellisesti ja koulussa niin hän puhuu sen selvemmin kuin Ruotsalainen joka on syntynyt kotimaassaan. Syy siihen on että Ruotsin kieli eroaa monissa sanoissa niin vähän, että hän ei koskaan voi sitä erottaa varsinkin jos hän täysikasvuisena opiskelee.”
Konsta sai työn kultakaivoksen yövuorosta, yhdestä niistä kaivoksista joissa Yhdysvaltain kansalaisuutta ei vaadittu. Päiväpalkka oli kolme dollaria, ja yhdellä dollarilla sai ruoan ja asunnon per päivä. Kaivosmiehen työ ei kuitenkaan ollut Konstaa varten. Kilometrin syvyydessä, ilmapumppujen toimittaman hengitysilman varassa, Konsta työnsi kultapitoisella kivimateriaalilla täyttämäänsä raskasta trammavaunua tunnelissa kohti kuljettimia. ”Näitä tonnin vetoisia vaunuja en jaksanut lykätä oikeen hyvin niin minut pantiin pois töistä kolmen tunnin kuluttua, josta maksettiin 75 centtiä palkkaa. Sitten minut nostettiin maan päälle.”
Konstan muistiinpanoista välittyy myös tarina kaivosmiehen rankasta elämästä. Hän kertoo kovin sanoin: ”Monet näistä kaivosmiehistä olivat hyvin vanhan näköisiä ja ulos kuluneita jo siinä 30 ja 40 ikävuoden välillä, ja se oli hyvä saavutus joka oli kymmenen vuotta niissä kaivoksissa eikä ollut vielä loukkaantunut tai kuollut. Monen oli pakko lakata kaivostyö ja etsiä maanpäällystyö jossain toisella paikkakunnalla, ja sen vuoksi monet Suomalaiset menivät takaisin kotimaahansa ja alkoivat siellä viljellä entisiä kotikumpujaan. Kymmeniä tuhansia Suomalaisia viimeisen sadan vuoden aikana on näin käynyt, että sitten kun heillä on ollut toinen jalka haudassa eivätkä ole enää kelvanneet täällä kaivosyhtiölle eikä voineet tuottaa liikevoittoa, niin Suomi on saanut tämän miehen jätteet takaisin. Sitten me usein kuulemme sanottavan että kyllä sen on hyvä että Amerikka on ottanut meidät kansalaisekseen ja antanut meille samat kansalaisoikeudet. Miten muuten se voisi olla? Kuinka moni on täällä uhrannut nuoruutensa ja miehuutensa tämän mahtavan maan rakentamisessa, ja jos heiltä olis vielä kielletty kansalaisoikeudet, kuten on Japani ja Kiinalaisilta. Kaikki Amerikkalaiset ovat alkujaan ulkomaalaisia, ainoastaan Indianit ovat Amerikan tosi kansalaiset.”
Päivän mittaisen rupeaman jälkeen Konsta työllistyi lyhyeksi ajaksi suomalaisen urakoitsijan kautta. Tämä välitti työmiehiä kaivostöihin prosenttikomissiolla, ja tehtyään kolme päivää töitä Konsta oli saanut kasaan yhdeksän dollaria. ”Nyt kun olin tällaisen rahasumman omistaja niin ajattelin että olisi paras katsella jotain parempaa ja pysyväisempää työmaata missä voisi tehdä elämänsä maan päällä.” Nykyrahassa tuo summa vastaa noin 280 dollaria tai 250 euroa. Konsta kertoo myös rahan arvosta ja siitä, mitä ruoka ja juoma kustansi.
”Saatuani yllä mainitun rahan lähdin John Wallilan kanssa katselemaan maailmaa ja ostin matkapiletin Denveriin, Coloradoon, mikä maksoi viisi dollaria niin minulla jäi vielä neljä dollaria jolla oli tultava toimeen. Denver on ihana suurkaupunki ja Coloradon valtion pääkaupunki, myöskin oli siihen aikaan kuuluisa halpuudesta. Denver oli siihen aikaan kuuluisa siitä, että siellä kapakoissa tarjottiin suuremmat olutlasit viidellä centillä kuin missään muualla, ja siihen vielä ilmaiseksi sai syödä (free lunch). He voivat antaa vapaan ruoan jokaiselle joka osti olutlasin, sen vuoksi että suuret olutyhtiöt kustansi näille kapakoille ruoan vapaasti. Tiesin paljon vieläpä kansalaisiamme jotka olivat huonosti onnistuneet työmaassa, he menivät Denveriin joksikin kuukaudeksi ja elivät kuin taivaan linnut, kun heille joku antoi olutlasin niin heillä oli aina tieto että he saivat syödä. Sitten kapakat olivat yötä päivää auki ja he saivat nukkua vapaasti kapakan takaosassa joko penkillä tai lattialla.”
16. katu Denverissä noin vuonna 1915, lähellä kaupungin rautatieasemaa. Lähde: Denver Library
”Nämä kapakoitsijat minusta näytti ja paljon muistutti hämähäkkiä joka oli verkkoonsa saanut kärpäsen ja siitä imenyt kaiken mehun niin he paiskasivat kärpäsen pois verkosta ja olivat valmiit toista pyydystämään. Kun mies oli juonut rahansa ja kun hän nukkui rahattomana ja usein viinapiruissaan kapakan takaosassa niin hän hyvin muistutti kärpästä josta oli neste imetty pois ja heitetty sivuun. Silloin tein päätöksen että minä en koskaan juopottele enkä koskaan antaudu tällaiseen elämään.”
”Mitä tulee siihen vapaaseen ruokaan jota annettiin kaikille, se oli hyvää ruokaa. Saksalaiseen malliin tehtyä tummaa leipää joista oli tehty voileipiä ja siihen väliin pantu sylttyä ja lihaa leikkauksia, pikku makkaroita, liha ja hernesoppaa joka vaihtui toisina päivinä erilaiseen, ja siihen mausteita. Että tällainen ruoka on tänä päivänä rahan panttina, ja sillä ruoalla eli koska näin kansalaisiani jotka sanoivat sillä eläneet useita kuukausia ja olivat hyvinvoipia. Niin kannattihan se miehelle antaa vapaan ruoan joka joi rahansa kapakkaan.”
Konsta sai tunnelitöitä denveriläisen työnvälitystoimiston kautta Helperistä, Utahista. Siellä louhittiin uutta rautatietunnelia kohti hiilikaivoksia. Työolosuhteet olivat sielläkin rankat, sillä miehet olivat yövuorossa ja nukkuivat päivät kuuman elokuisen auringon alla teltassa, sen minkä pystyivät. Juomavesi oli kehnoa ja savista, mutta sen ja tarjotun ruoan voimalla piti jaksaa painaa töitä puolen kilometrin mittaisessa tunnelissa jota räjäytettiin pidemmäksi ruokatunnilla ja työpäivän jälkeen niin että korvat soivat ja päätä särki.
“Työn johtaja oli paljon ympärillä ja näkösällä ja hän huusi kirap hurry up, kiirehdi yritä. Tavallisesti nämä työpäälliköt olivat vanhoja irlantilaisia jolla oli ruusuinen ja ryppyinen kaula kuin sen olis ilma ja tuuli syövyttänyt ne ruusut siihen. He piti sen varan että mies ei saanut minuuttiakaan pysähtyä. Tämä oli kymmenen tunnin työaika maan alaisessa tunnelissa ja kaksi dollaria palkkaa, ja sitten otettiin viisi dollaria ruokaan viikossa että palkaksi jäi vähän parempi kuin yksi dollari päivässä.” Kolmantena yönä Konsta sai ison kiven jalalleen niin, että turvonnut jalka ei enää mahtunut työkenkään. Hän haki konttorista maksua vastaan isommat kengät.
Tätä työtä Konsta teki viikon verran, minkä jälkeen hän jatkoi matkaa toiselle työmaalle Scofieldiin päin yhdessä John Wallilan kanssa. Wallila (Johan Adolf Johansson Vallila) oli todennut, että Suomessakin olisi voinut saada tehdä kovaa työtä huonolla palkalla. Scofieldistä Konsta mainitsee vuonna 1900 sattuneen vakavan kaivosonnettomuuden, jossa hänen isänsä täti Marjaana Korpijärvi menetti Konstan mukaan kolme poikaa. Neljäskin, Albert Korpijärvi (Erik Albert Kleemola) olisi varmaankin saanut surmansa jos olisi ollut sinä päivänä työssä. Korpijärvet käyttivät Amerikassa nimeä Klemola ja menehtyneet veljekset Antti, Leander ja Sylvester löytyvät tältä sivulta.
Konstan siviilivaatteet varastettiin työpäivän aikana, mistä sisuuntuneena hän ja Wallila lähtivät Helperin kautta Salt Lake Cityyn ja sieltä junalla kohti Montanaa. Tämän reissun miehet tekivät “vapaalla kyydillä” eli nousemalla tavarajunaan. “Siinä aamun koitteessa aloimme lähestyä Salt Lake Cityä vaan toveri tiesi kertoa, että on parasta jäädä pois Murrayn kauppalassa. Kävi niin että junamme pysähtyi ottamaan vettä ja me pääsimme helposti kyydiltä pois. Sitten tästä kauppalasta kävelimme katuvaunutielle ja otimme vaunun Salt Lake Cityyn mikä maksoi kymmenen centtiä. Katuvaunussa istuin hienoin naisten ja miesten seurassa vaikka ei ollutkaan takissani toista hihaa. Ajattelin että joku päivä minä olen yhtä hyvin puettu kuin tekin.” Salt Lake Citystä Konsta osti käytetyn takin dollarilla ja harkitsi hyvää käytettyä pukua, mutta viiden dollarin hinta oli liian korkea.
Illalla miehet jatkoivat seuraavalla vapaalla kyydillä kohti Buttea, mutta jäivät Ogdenissa kiinni rautatiepoliiseille. He lähtivät karkuun, ja pääsivätkin, mutta Konsta tipahti kaulaa myöten jokeen. Kyyti on varmasti ollut kylmää, sillä seuraavassa junassa he joutuivat matkustamaan katolla koko yön, Idahon Pocatelloon saakka. “Onneksi tuli kaunis päivä että sain kuivata ja lämmitellä auringon paisteessa, kun olimme ensin käyneet syömässä ravintolassa. Toverini John Wallila oli tyytyväinen miten olimme onnistuneet näissä matkoissa, että piletin vaikka olis ostanut ei olisi tehnyt paremmin ja rahaa kun ei ollut niin oli tyydyttävä vapaaseen kyytiin. Hän huomautti että hän tekee minusta hyvän hoopon (toim. huom “hobo”, kulkuri) ja pommikyytillä kulkijan joka voi ottaa junan kiinni missä haluaa.” Parin päivän päästä parivaljakko saapui onnistuneesti Butteen. Pummilla matkustamisesta olisi voinut saada 30 päivää vankeutta, joten tuuri oli heidän puolellaan.
“Buttessa oli hyvä työhön pääsy ja kaivosmiehen palkkojakin oli nostettu sen vuoksi kun juuri oli alkanut Hancock ja Calumet, Michiganin kuparialueen yleinen lakko, ja nyt Butte yritti täyttää näitä vajavaisuuksia.” Butte kiinnosti Konstaa, sillä hänen setänsä William Känsäkoski (Juho Viljami Antinpoika Pesola) oli ollut siellä töissä ja kertonut tarinoita matkastaan. ”Hän Suomessa kertoi miten siellä kaivoksesta juoksee kuparivettä joka on säiliöissä ja kun siihen veteen panee raudan kappaleita ja läkkikannuja, niin ne muuttuu kuparisiksi. Nyt kun olin itse täällä otin siitä selvän ja menin sen itse näkemään.” Butten ja Anacondan välille tehtiin tietä, ja Konsta liittyi tieporukkaan kaivostöiden sijaan. Häntä huolettivat kaivosmiehen ammattitaudit.
”Butte kaivokset olivat epäterveelliset työpaikat, suurin osa kaivostyöläisistä sai kaivosmiehen keuhkotaudin lyhyen ajan sisällä. Viimeisen sadan vuoden aikana on tuhansia Suomalaisia jotka ovat kuolleet ennenaikaisesti ja keuhkotaudin ja loukkausten takia, vuodesta kymmeneen vuoteen oli heidän ikänsä. Vaimoni veli John Holappa oli näissä kaivostöissä noin kolme tai neljä vuotta kun sai yllä mainitun taudin ja kuoli.”
Montanassa Konsta etsiytyi farmitöihin lähdettyään Buttesta. ”Tässä vuoristoseudussa alkoi tulla kylmä yön aikana ja kämpät joissa meidän oli asuttava olivat aivan ilman lämmityslaitteita, vaan kesää varten teltat, ja sen vuoksi oli jätettävä sekin työmaa.”
”Ensimmäiset vuoteni täällä Amerikassa vietin lännen maanviljelysseuduilla ja elukkafarmeilla. Nämä olot olivat perin vajavaiset ja pieni palkka, vaan kuitenkin tulin jotenkuten toimeen sillä työt oli liian raskaita teollisuudessa minun ikäiselleni. Asunto olot Montanan farmiseuduilla oli paljolti yksinkertaiset, kylmät ja hatarat. Kesällä maksettiin palkkaa niukasti ja talvella sait paljon olla ilman palkkaa vain ruokaa vastaan, ja jonkinlaisen nukkumapaikan vaan ei talon väen kanssa saman katon alla. Muistuu mieleeni että se Suomen renki oli vielä hyvissä kotoisissa oloissa tähän verrattuna.”
Konsta ei kuitenkaan lähtenyt maitojunalla takaisin kotiin, vaan pysytteli sitkeästi oman onnensa perässä. Elettiin jo ensimmäisen maailmansodan vuosia.