PUNAISEN HUONEEN TYTÖT – elämää 1930-luvun kahvilassa
1930-luvulla oli ”siistiä” istua osuuskaupan kahvilassa. Punaisen huoneen tytöt kertovat ajasta, jolloin tulevaisuus oli vielä olemassa eikä sen viimeistä käyttöpäivää tunnettu.
”Minä kaivan krooppia”
Se oli Kaustisen ensimmäinen kivinen liiketalo. Elettiin lamanjälkeistä vuotta 1933.
Osuusmeijerin kivilinna rakennettiin vasta kolme vuotta myöhemmin. Meijeristä tuli kyllä korkeampi, mutta kreikkalaisista temppeleistä lainattuine julkisivuineen se edusti jo rakennettaessa vanhaa tyyliä. Kappelinkankaalle nousevan osuuskaupan liiketalon etuseinä oli puolestaan lähes pelkkää lasia. Harjakattoa ei ollut ollenkaan. Tasapäätyisiksi muurattujen seinien taakse jäivät piiloon vinosti laskeutuvat katot, joita pitkin vesi kyllä juoksi ränneihin. Mutta missä rännit olivat? Nekin oli piilotettu seinän sisään. Herraisä!
Miehet rakensivat taloa keväästä loppusyksyyn. Siellä oli muurilastoineen minunkin äitini isä, Valon Ampro. Järvelän Viljo tuli työmaalle hevosineen eikä osannut aavistaakaan, että yläkertaan tulevasta kahvilasta hän vielä nappaisi vaimon itselleen. Ampron pikkutytöt Vappu ja Sisko kävivät ihastelemassa uuden talon rakentamista ja laulamassa työmiehille. ”Sven Tuuva piti aina laulaa kokonaan”, Vappu muistaa.
Ammattimiehiä hakeutui työmaalle kauempaakin. Maalareista Meriläinen oli uskovainen ja laulavainen mies, joka toi kitaran työmaalle mukanaan. Haapavetinen Pirttikangas osasi maalata myös oikeita tauluja: sellaisia joissa oli maisemia ja eläimiä ja kehykset. Yksi hänen tauluistaan jäi myöhemmin KPO:n kahvilan seinälle. Moderneinta jälkeä Pirttikankaan pensselistä taisi kyllä syntyä silloin, kun sisäseiniä maalattiin. Kahvilan isommasta huoneesta tuli arkkitehdin suunnittelemana vaalean kellertävä ja lasiruutuisella ovella eristetystä kabinetista tumman tiilenpunainen. Jälkimmäistä alettiin kutsua Punaiseksi huoneeksi.
Ulkona uuden liiketalon eteen upotettiin vinssillä mahtava bensasäiliö ja -pumppu. Mahtoiko utelias katselijajoukko häiritä bensapumpun asentamista vai oliko kuoppaa kaivamassa ollut Peltolan Oska vain tavallista kurillisempi mies? Oska ei vastannut kyselijöille mitä oli tekemässä, viittasi vain työmaan kylkeen pystyttämäänsä kylttiin, johon hän oli präntännyt: ”Minä kaivan krooppia”.
Upouuden bensapumpun vieressä seisoi yhä vanha vinttikaivo. Ja isännät pysäköivät kauramoottorinsa vielä kauan KPO:n ympärillä oleviin hevospuomeihin. Bensapumppu, hevospuomit ja vinttikaivo – uuden ja vanhan aikakauden toteemit – heittivät aamun kajossa varjonsa rinnakkain funkis-talon puhtaan valkoiselle seinälle.
Aatosta jaloa ja alhaista mieltä – kahden kaupan kilpailu
Tien toisella puolen Kappelinmäellä seisoi osuuskaupan ensimmäinen toimitalo, sivukamarillinen puutalo, sittemmin Santeri Isokankaan kahvila.
KPO:n johtajana ennen kivitalon aikaa toiminut kiihko-IKL:läinen Honkala ei katsonut hyvällä, kun myös Työväen Osuuskauppa Varma oli ängennyt kilpailevan kauppansa samalle mäelle. Hautakosken Rebekka näki kouluun mennessään Varman eteen yön aikana pystytetyn plakaatin: ”Alas kirkot ja alttarit, terveisiä Moskovasta”. Kun varmalaiset pitivät kokousta Kaustisen entisessä elokuvateatterissa, joku tukki korsteenit niin, ettei savu päässyt ulos. Mustia paitoja ja sinisiä kravatteja roikkui Kaustisella eräidenkin talojen kluukereissa.
Samana vuonna kun KPO:n komea liiketalon valmistui Kaustiselle, Isänmaallinen kansanliike menestyi jo valtakunnan vaaleissa. Mutta vastapuolikin terästyi. Kaustislainen koulupoika Oskari Kautiainen toimi elävänä sanomalehtenä laulamalla jenkan tahtiin: ”Neljätoista pikimustaa IKL:n lasta / Eduskunnan käytäviä tallaillee…”
Osuuskaupan myymäläneuvoston jäsentä Tanhualan Ottoa oli puolestaan korventanut se, että IKL oli laskenut sinimustan seppeleen Kaustisen sankarihaudoille. Mikseivät Suomen lipun värit riittäneet? Hän siirsi seppeleen ”vähemmän näkyvään paikkaan” – eli nakkasi pois, mistä mustapaidat ottivat hänet luokalle. Asiasta nousi valtakunnallinen kohu ja oikeusjuttu. Sen Otto – ja sinivalkoiset värit – voittivat. (Kun presidentti Kekkonen sitten 1960-luvulla kävi Kaustisella, hän tahtoi tavata Oton ja puristaa sellaisen miehen kättä, ”joka yhteen aikaan oli ollut kuuluisampi kuin minä”.)
Aatteet ja kaupanteko eivät oikein istuneet yksiin, joten sekä oikeistolainen Honkala että Varman vasemmistolainen johtaja Liukkonen saivat lähteä Kaustiselta. Isäni isä Artturi Toivonen tuli nyt luotsaamaan KPO:ta. Hänelle riitti osuuskauppa-aate ja uutuuttaan hohtava liiketalo.
Toivonen oli opiskellut SOK:n Osuuskauppakoulussa Helsingissä ja hoitanut Köyhäjoen, Sievin ja Vetelin myymälöitä. Nyt Toivoset muuttivat kirkonkylän kovaan ytimeen, KPO:n modernin kivitaloon ja asettuivat asumaan – yläkertaan! Lapsista Esko käytti tilannetta ’kirjaimellisesti’ hyväkseen. Hän kiipesi ikkunasta julkisivua komistavien funkis-tyylisten peltikirjainten päälle istumaan. Korkealta oli hyvä ihailla Kappelinkankaan maisemia. Komeita ne olivatkin. Ohikulkeneet meijerimiehet hälyttivät kirjaimen päällä istuvan pojan huomattuaan vanhemmat hätiin.
”Uutta Kaustisen asunnossa olivat vesijohto ja keskuslämmitys. Talon päädystä heitettiin halot kellariin, missä Löötin Kalle työnsi ne kattilan alle. Lämmin vesi tuli ja meni eikä vuokraa tarvinnut maksaa. Taisivat ihmiset vähän kadehtia. Arkkitehti oli kuitenkin unohtanut suihku- ja wc-tilat”, Esko ihmettelee nyt.
Arkkitehti Erkki Huttunen ei niitä tosiaankaan ollut piirtänyt, vaikka hygieenisyys oli modernin arkkitehtuurin avainsanoja. Huttunen oli kaksi vuotta aikaisemmin ehdottanut Sauvoon suunnittelemaansa vastaavanlaiseen funkiskauppaan sekä modernia tavarahissiä että johtajan huoneistoon wc:tä. Kauppias oli kuitenkin pitänyt sisäkäymälää liian uudenaikaisena ratkaisuna.
Kaustisella kylän moderneimman rakennuksen takaa löytyikin sauna ja – puusee.
Kansainvälinen Kaustinen
Kahvila aloitti toimintansa vasta 1934, mutta liiketalo avattiin heti kun talo oli pystyssä. Pernun Allin kangasosaston verhot ja pakat häilyivät pian ikkunassa. Näyteikkunat olivat Kaustisen ensimmäiset, ei sellaisia ollut kaupoissa ennen ollut. Eikä ikkunoita peitetty liioilla tavaroilla. Tarkoitus oli että ikkunoista näki sisään, peräseinän hyllyille asti.
Kun taloon astui sisällä, pääoven kohdalla oli kirjaosasto. ”Se oli vain lasiovinen kaappi, joka ulottui kattoon. Vintturin opettaja Anttola kävi joskus kirjoja ostamassa, mutta ei niitä paljon myyty,” Hautakosken Rebekka kertoo. Hän toimi 1930-luvun lopulta lähtien Kaustisella kirjakauppaosaston hoitajana, mutta tuurasi joskus apupoikia myös bensapumpulla. ” Yötä päivää piti palvella bensanottajia. Pumpussa oli soittokello, sillä meidät herätettiin apulaisten huoneesta.”
Pitkä myymälätiski ulottui hallin päästä päähän. Myyntipöytä oli osittain lasia, niin että pikkutavarat näkyivät sen alta. Tiskin takana olevan seinän täyttivät ruoka- ja rautaosaston avohyllyköt. Varastosiivessä pidettiin säkkitavaraa, huonekaluja ja suolalaarissa kokonaista sikaa, josta myyjät paloivat lihaa ostajille. Ulkona pellon keskellä oli aidattu räjähdysainekoppi. Moderni täyden palvelun talo siis – mutta kuka olisi modernisoinut myös asiakaskunnan? Myymälänhoitajan poikana Toivosen Esko pääsi harjoittelemaan:
”Tilat olivat tarkoituksenmukaisia ja myymälä näyteikkunoineen ja tiskeineen näyttävä. Sinne peräkylän ukot ja akat tulivat Kaustisen murteella ostamaan plöökiä, argentiinalaista pulttia, liiniöljyä – ei pellavansiemenöljyä jota kurillani kauppasin – tupakkia, mälliä eli pikanellia, tulitikkuja ja hevosenkengän nauloja. Myin sunnuntaisin ruumisarkkujakin; kaustislaiset vähän yrittivät tinkiä hinnasta: ’Koi se tuu isselle!’”
Kansainvälisiäkin oltiin. Ruotsinkielisiä puotipuksuja oli KPO:n leivissä aina suomea opettelemassa. Hautakosken Rebekan olisi taas tehnyt mieli oppia englantia. Töissä olleet apupojat panivat tytön puulaatikkoon ja naulasivat kannen kiinni: ”Rebekka lähetetään Englantiin!” Rebekka pääsi ulos laatikosta eikä kielimatkasta tullut mitään.
Kaupan turvajärjestelyistä huolehti myymälänhoitajan lisäksi Toivosen Masa
”Kesäisin kauppa oli ilta seitsemään auki, kun ihmiset olivat pelloilla. Mutta ukot tulivat kauppaan milloin lystäsivät”, Rebekka kertoo. ”Kerran muistimme, että Nikulan Eemeli oli lähtenyt ostostensa kanssa iltakymmeneltä ja jättänyt oven varmasti auki. Ovi piti lukita sisältäpäin. Hiivimme henkemme kaupalla myymälään. Myymälänhoitaja Toivonen nukkui yläkerrassa pyssy tyynyn alla ja Masa oli käytävällä. Jos Masa herättää väen, Toivonen kyllä ampuu summassa!”
Pyssyä oli myymälänhoitaja aikaisemmin, Köyhänjoen osuuskaupassa, jo kerran tositilanteessa tarvinnutkin. Mutta kyllä Masa nyt Rebekan tunsi, vaikka pimeässä. Ei se tuttuja haukkunut, virkansa tunteva susikoira.
Punaisen huoneen nuoret
”Se oli komea talo. Ja pitkät raput ylös kahvilaan,” ihastelee Laitisen Julia, joka työskenteli KPO:n kahvilassa 1930-luvun lopulla. ”Kaksikymmentä kaksi rappusta”, tarkentaa Anderssonin Mirjam.
”Pirullinen portaikko, kun sitä jouduit yötä vasten pesemään!”, sanoo kolmas 1930-luvun tarjoilija Valon Vappu.
Julian olivat Isokankaan kahvilasta kaapanneet KPO:lle osuuskauppamiehet Artturi Toivonen ja Konsta Tastula. He tilasivat Isokankaan majatalosta huoneen ja pyysivät Juliaa tarjoilemaan sinne kahvit. Miehet ehdottivat tummapaahtoiselle kaunottarelle uutta työpaikkaa ja parempaa palkkaa. Ja Julia lähti. ”Minä ajattelin, että KPO:lla elämä on helppoa: saa tehdä siistissä paikassa työtä ja on määrätyt työajat: aamuseitsemästä iltakymmeneen. Ja siihen siivoukset päälle.”
Kahvilassa nähtiin paljon vieraspaikkakuntalaisia: upseereita ja metsäpomoja. Joskus tuli retkeläisiä kuorma-autolavallinen kerralla. Teerijärveläiset asiakkaat tiesivät Mirjamista: ”Hisun flickon kan svenska”. Mirjami osasikin ruotsia, muttei ollut Teerijärven murretta kuulevinaan.
Päivisin istuivat kahvilassa Kaustisen isännät nauttimassa kolme kuppia vetävää kahviannostaan. Siihen kuului pullavalikoima – voilehtiä, neekerinpusuja, Amerikan munkkeja, nisusikaa, meloni-kakkua – mitä SOK:n Kokkolan leipomo milloinkin toimitti. Jotkut tilasivat myös pilsneriä. Se haettiin kellarista ja usein lämmitettiin hellan boilerissa ennen kuin juotiin.
Iltaisin kahvilaan kokoontuivat nuoremmat. ”Kun tulimme Nuorisoseurantalolta näytelmäharjoituksista, saimme kahvilasta seuran laskuun pinnarikahvit”, Valon Sisko sanoo. ”Pinnarikahviin” kuului yksi pulla ja kaksi kuppia kahvia. Kahvilan houkuttimena oli myös asiakkaille tarkoitettu sanomalehti ja radio joka oli nostettu seinälle. Vappu muistaa radiosta uutiset Espanjan sodasta. Toivosen Tapani seisoi tuolilla päästäkseen lähemmäs Berliinin olympialaisten tunnelmaa. Tapanin vanhempi veli Esko uppoutui kahvilassa shakin saloihin opettaja Anttolan poikien kanssa. Joskus sinne saapui Ojalan Lassi, Helsingin kaupunginorkesterin tuleva soolotrumpetisti, armeijan soitto-oppilaan univormussaan ja puhalsi trumpetistaan iloisia sävelmiä. Asiakkaat saivat myös käyttää puhelinta, joka oli keittiön puolella. Rebekka muistaa vieläkin melkein koko kunnan puhelinluettelon: ”Pankki yks, Alvari kaks, Matti kolme, osuuskauppa neljä, ravintola viis…”
KPO:n kahvilaan, jota tituleerattiin myös ravintolaksi, saattoi siis soittaa pyytämällä keskuksesta numeron viisi. Mutta nuoriso tiesi, miten kommunikointi on parasta hoitaa: kahviloitten sulkeuduttua koko Kappelinkangas kuhisi sakeanaan nuorta väkeä. Kirkonkylän ainut katuvalo oli lähellä kunnantuvan edessä, mutta sen Mantan Elsa kävi monesti nuukuuttaan napsauttamassa kiinni. Julia ja Mirjam katsoivat ylhäältä Punaisen huoneen ikkunasta kateellisina alas pimenevälle tielle. He eivät ehtisi nuorten mukaan – eivätkä tanssi-iltoina Seurantalon parketille, kun töiden jälkeen kymmeneltä piti vielä siivota. Ne kaksikymmentä kaksi rappustakin!
Palkka riitti sukkiin
Oli tarjoilijoilla vapaapäiviäkin, mutta silloin piti pestä kahvilan pyykit. Julia ja Mirjam keksivät pyykätä etukäteen yöllä jotta saivat vapaapäivän kokonaan itselleen. Tarjoilijat kehittivät keskenään myös työpäivää lyhentävän vuorottelusysteemin, jonka kaupanhoitaja Toivonen hyväksyi.
Mutta aamuisin ennen kahdeksaa piti kahvin olla valmis. Toivonen tuli ”kuin keisari” ja maistoi kahvin. Aluksi hän vaati, että kahvipavut paistetaan itse, uunin pellillä. Itku siinä pääsi jos pöönit paloivat. Sittemmin vaaleat Johannat ja tummat Rositat saatiin alakerran myymälästä jauhettuina. Kahvivesi kannettiin kaivosta, vaikka vesijohto oli talossa uutuus. ”Minä en ollut ikinä ennen hanaa aukaissut,” Valon Vappu huudahtaa. Pihan vinttikaivoa piti joskus käyttää myös kermojen säilyttämiseen, jääkaappejahan ei ollut.
Ja se ”parempi palkka”: Mirjamin palkka meni melkeinpä sukkiin, koska tarjoilijana ei voinut esiintyä avosäärin. Rebekka sai myyjättären palkalla tuskin ruokalaskuaan maksetuksi. Säännöllinen työpaikka josta sai kuukausipalkkaa oli kuitenkin haluttu eikä niitä ollut paljon tarjolla. Rebekan sanoin: ”Siinä pääsi elämässä eteenpäin”.
Mutta sitten tuli sota. Ja miehet lähtivät rintamalle. Alaikäiset ja vanhat jäivät. ”Meidät on jätetty tänne siemenpuiksi”, veisteli 14-vuotias vääräleuka Valon Väinö leskimies Santeri Isokankaalle, joka piti kilpailevaa kahvilaa KPO:ta vastapäätä.
”Kahvila hiljeni ja kaikki vakavoitui”, Mirjam sanoo. ”Päivisin olimme töissä kahvilassa ja yöllä ilmavartiossa kirkontornissa. Silloin saimme seuraavan päivän vapaata. Jos yöllä joskus pelotti, Hautakosken Kirsti oli hyvänä turvana.”
Kun kahvilan pojista Huntuksen Martti ja Järvelän Viljo saivat rintamalta lomaa, Mirjam ja Julia lähtivät ottamaan poikien kanssa kihlat. ”Ajoimme Kokkolaan ja otimme kihlakuvat. Miehet palasivat junalla rintamalle ja me kotiin, sormukset kädessä.”
Kevättalvella 1940 jännitettiin korva kiinni radiossa. ”Kuuntelimme kahvilan keittiössä, kun radiossa kuulutettiin kello yksitoista, että talvisota on loppunut.” Kaupanhoitaja Toivonen antoi tarjoilijoille palkallista lomaa, niin että he pääsivät Lappeenrannan lähelle muonittamaan linnoitustöitä tekeviä miehiä.
Välirauhan aikana tuli bensasta pula. Halsuan ja Kokkolaan väliä liikennöi nyt häkämoottorilla käyvä ”sekajuna”, kuorma-auto, jonka uuni rouskutti klapeja. Auto toi lavallaan ihmisiä ja tavaraa Kaustisellekin. Auton tuhkat tyhjennettiin mihin sattui, ja KPO:n hienot kivilattiat mustuivat. Häkäpöntön tulipesän piipusta iski sen verran kipinää, että kerran auto syttyi palamaan ja poltti samalla Nikulan kohdalla valtavat metsäalueet tien molemmin puolin.
Mutta mikään ei tuntunut pahemmalta kuin se, että pojat eivät enää palanneet kahvilaan.
Mirjam menetti miehensä jatkosodassa ja veljensä Lapin sodassa. Valon Siskon ja Vapun 19-vuotias Väinö-veli oli mennyt vapaaehtoisana asepalvelukseen ja sieltä rintamalle. Hänkin kaatui Lapissa. Kun tieto kaatumisesta syksyllä 1944 tuli, Vappu ei kestänyt olla kotona. Hän meni kahvilaan. ”Siellä Punaisessa huoneessa istuttiin pimeässä ja itkettiin.”
”Sodan jälkeen ei enää käyty kahvilassa”, Sisko sanoo. ”Silloin me olimme jo vanhoja.”
Vesa Tapio Valo
Artikkelia varten on haastateltu Mirjam Anderssonia (nykyään Virkkala), Julia Laitista (nyk. Järvelä), Rebekka Hautakoskea (nyk. Jylhä), Kirsti Hautakoskea (Lång, 1921-2005), Vappu Valoa (nyk. Seppälä.), Sisko Valoa ja Esko Toivosta.
