Lueskelin lapsena kirjahyllyssämme olevaa Martti Haavion monisataasivuista tutkimusta Suomalaiset kodinhaltiat. Minusta se oli huono. Tarinat olivat jotenkin keskeneräisiä, samantapaisia kuin kummallinen tarina Kaustisen Pööskallion peikoista. Siinähän ei tapahdu muuta kuin että pari emäntää menee hakemaan lehmiä, ja peikko Piiranen käskee heidän viedä viestin peikko Paaraselle, että peikko Paarasen lapsi kuolee. Sitten joku näkymätön tulee ryminällä uunilta alas eikä peikkoja näy enää sen päin.
Tarina tuntuu edelleenkin jotenkin irralliselta, se ei liity mihinkään – paitsi Pööskallion louhikkoon ja luolaan. Tarinat ovat kuitenkin usein lainatavaraa, jota eivät tullimiehet eivätkä kielirajat pysäytä. Aukaisenpa siis Haavion tutkimuksen, joka on seurannut minua uskollisesti vuosien ajan, vaikka en ole sitä juuri lukenut. Mitähän sisältää luku nimeltä Suomalaisen haltian kuolema?
Täysosuma! Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistossa tämän tyyppisten tarinoiden ensimmäinen toisinto on vuodelta 1852 Ylihärmästä. Siinä tarinassa akka on ollut pyykillä, ja ääni käskee punasukkaa menemään tupaan sanomaan, että Tinalikko on kuollut. Pöydän alta nousee sitten vuorenpeikko ja lähtee pihalle. Haavion tutkimuksen aikoihin v. 1942 toisintoja oli yhteensä 40 kappaletta. Hän ei mainitse Kaustisen toisintoa, mutta se sisältyy Lauri Simonsuuren toimittamaan teokseen Myytillisiä tarinoita.
Yhteistä Ylihärmän ja Kaustisen tarinoissa on vuorenpeikko. Vuorenpeikko kuuluukin läntiseen perinteeseen, ja Etelä-Pohjanmaalla on varsinainen peikkokeskittymä, mutta tutkimuksen kartassa vuorenpeikkoalue ulottuu Oulun seudulle asti. Yhteistä Kaustisen ja Ylihärmän tarinoissa on myös punainen väri. Ylihärmän akalla on punaiset sukat, Kaustisella mainitaan punaiset huivit. Punainen väri mainitaan yleisesti muuallakin, mm. Valkealan toisinnossa on punapuikkari, kaunis tyttö, joka tanssii häissä niin että on heittää henkensä.
Suullisesta perinteestä johtuu, että Kaustisenkin tarinaa kerrotaan hieman eri tavoilla. Myytillisissä tarinoissa Kaustisen tarina kuuluu näin kokonaisuudessaan:
Virkkalan Vanhassatalossa vietettiin talon pojan häitä. Häätalosta lähti vanha akka hakemaan lehmiä kotiin kallion vieressä olevalta nevalta. Ennen kuin akka ehti lehmiä löytää, alkoi kalliolta kuulua kova itku ja parkuminen sekä ääni, joka huusi:”Sinä vanha harmaapäinen, punahuivinen akka, sano Piironin sanat Paaronille, että Paaronilta on kuollut poika!” Akka lähti kauhuissaan kotia ja huusi häätalon ovesta:”Piironi käski sanoa Paaronille, että Paaronilta on kuollut poika.” Silloin alkoi häätalon uunista kuulua kova voihke, uunin luukku aukesi itsestään ja ääni meni talosta ulos valittaen:”Voi, voi, ainut poikani kuoli!”
Arvid Virkkalan murrekirjassa tarinassa on kaksi punahuivista akkaa, peikkojen nimet ovat Piiranen ja Paaranen, peikon lapsi ei ole vielä kuollut, peikko tipahtaa uunilta ja talon ovi aukeaa itsestään, ei uunin luukku. Lisäksi hän mainitsee Pööskallion ja sen luolan sekä sen, että kyseessä olivat nimenomaan peikot.
Kun jo samalla paikkakunnalla on erilaisia toisintoja, ei ole ihme, että eri paikkakunnilla toisinnot muuttuvat vieläkin enemmän. Tarinat kulkevat niitä reittejä mitä ihmisetkin, mutta ne eivät juurru paikalleen sellaisinaan, vaan ne sopeutuvat omaan perinteeseen. Peikkoalueella päähenkilö on peikko, tonttualueella tonttu, kissojakin on. Tarinatyyppiä tavataan kaikkialla Euroopassa ja myös Amerikassa. Saksassa ja Tanskassa uusia nuorempia tarinan toisintoja on lukematon määrä. Alkuperäisimmät toisinnot ovat eläneet kauimmin syrjäisimmillä seuduilla.
Iloisille tanskalaisille sopii hyvin, että heidän yliluonnollinen olentonsa on juuri varastamassa olutta, kun hän saa tietää kuolinsanoman. Tuoppi sitten unohtuu kaikessa kiireessä taloon, ja sitä sopii sitten näytellä naapureille. Tanskasta on myös mustasukkaisuusdraama, kun maahinen erehtyy ystävystymään toisen maahisen vaimon kanssa. Eipä auta muu kuin muuttua äkkiä kissaksi ja pötkiä pakoon. Ja mikä on kissana ollessa talonpojan talossa, kun saa maata nojatuolissa ja syödä joka päivä puuroa ja latkia maitoa. On siinä sitten isäntäväellä ihmettelemistä, kun kissa rupeaakin puhumaan isännän kertoman kuolinviestin kuullessaan. ”Mitä? Onko Knurremurre kuollut? Sitten minun pitää rientää kotiin!”
Kaustisen tarinassa jäin miettimään sitä, että peikon lapsi kuolee. Lapsitarinoita Suomessa on vähän, mutta niitä on jonkin verran Skandinaviassa. Näissä toisinnoissa peikon lapsi putoaa tuleen tai kattilaan ja kuolee. Kaustisen tarinassa ei kuolinsyytä mainita. Suomessa viesti viedään yleisesti häätaloon. Tämä on tavallista myös Norjassa ja Saksassa. Myös peikkojen nimiin Piironen ja Paaronen tai Piironi ja Paaroni saattaisi löytyä selityksiä. Nimien vaihtelevuus tarinoissa on suurta, ne ovat monesti hassunkurisia, mutta joissakin tapauksissa niille on sekavuudestaan huolimatta löytynyt yhteinen kantamuoto ja merkitys.
Tarinan alkuperää ja kulkureittejä on vaikea jäljittää, sillä se on hyvin vanha. Se voi tulla jopa vanhoista itämaisista kulttuureista. Yksi kirjallinen toisinto on antiikin kreikkalaisen filosofin ja historioitsijan Plutarkhoksen eräässä teoksessa. Tarinan tapahtumapaikkana on Kreikan saaristo lähellä Korfua, ja tarinassa esiintyvät henkilöt saattavat olla historiallisia henkilöitä. Laiva, jolla oli lastin lisäksi mukana myös matkustajia, oli matkalla Kreikasta Italiaan. Näin Plutarkhos jatkaa – tekstiä on hieman lyhennetty:
Oli jo ilta, kun he Ekhinadien saarten luona ajautuivat lähelle Paksos-saarta. Melkein kaikki olivat vielä valveilla, ja monet matkustajat joivat vielä viiniä päivällisen jälkeen. Yht’äkkiä Paksoksen saarelta kuului ääni, joka kutsui Thamusta. Monikaan ei laivalla häntä tuntenut, mutta hän oli egyptiläinen luotsi. Ääni kutsui häntä kahdesti, mutta hän ei vastannut. Kolmannella kerralla hän totteli ääntä ja sanoi: ”Täällä minä olen.” Nyt puhuja korotti ääntään ja sanoi Thamukselle: ”Kun tulet Palodesin kohdalle, ilmoita, että suuri Pan on kuollut.” Kaikki olivat hämmästyneitä ja alkoivat pohtia, olisiko parasta viedä sanoma perille vai olla siitä välittämättä. Thamus päätti kuitenkin mielessään, että jos olisi tuulta, hän purjehtisi ohi ja olisi hiljaa, mutta jos olisi tyyntä, hän ilmoittaisi siitä, mitä oli kuullut. Kun he tulivat Palodesiin, meri oli peilityyni, ja silloin Thamus asettui laivan perään ja sanoi kovalla äänellä: ”Suuri Pan on kuollut.” Tuskin hän oli lopettanut, kun alkoi kuulua itkua ja valitusta ja ihmetystä, ja valittajia oli suuri joukko.
Tarinaan melkein uskoo, koska se on päätynyt kunnianarvoisan historioitsijan teokseen, ja siinä nimenomaan vakuutetaan, että tarina on kuultu luotettavalta taholta. Tapahtumien todistaja on laivassa mukana ollut Epitherses, ja hänen luotettavuutensa yritetään taata sillä, että hänellä oli poika, joka oli reettori eli puhetaidon opettaja nimeltään Aiminialos.
Tarinaan uskoi ihan oikeasti Rooman keisari Tiberius. Hänhän oli se julma, iloton ja epäluuloinen Caprin erakko, joka seurasi keisari Augustusta. Hänen kuolinvuotensa on 37 jKr. Keisari lähetti hakemaan Thamuksen palatsiinsa, ja hän luotti kuulemaansa. Hovin oppineet kutsuttiin koolle pohtimaan tapahtunutta ja miettimään, kuka tämä Pan oli. He tulivat siihen tulokseen, että kyseessä oli Hermeksen poika, laidunten, paimenten ja karjan hedelmällisyyden jumala.
Kreikkalaisen mytologian Pan on hyvä, paha ja ruma. Hän on leikkisä ja säestää nymfien tanssia panhuilullaan, mutta Pan herättää myös kauhua – sana paniikki tulee hänen nimestään. Paniikkiin joutuu myös Virkkalan Vanhantalon hääväki, kun näkymätön Paaranen rymistelee talosta ulos. Omat peikkomme ja Pan ovat molemmat arvaamattomia toiseuden edustajia tai ulkoistettuja sielujen syövereitä. He asuvat viljelysten ulkopuolella, metsän reunassa Pööskalliolla tai Parnassos-vuoren huipulla Delfoissa.
Panin kertomuksesta puuttuu leikkimielisyys, se on kohtalonomainen – haikea, sanoo Haavio. Maailma oli muuttumassa, tarina oli kuin enne tulevasta tai jäähyväiset yhdelle suurenmoiselle aikakaudelle. Siksi se on niin vaikuttava, katharttinen. Ei ihme, että Tiberiuskin pelästyi. Kirjailijat ja runoilijat ovat tarttuneet aiheeseen, meillä Tatu Vaaskivi Tiberiuksesta kertovassa romaanissaan Yksinvaltias. Siinä tosin tarina askarruttaa enemmän leskikeisarinna Liviaa kuin Tiberiusta.
Itselleni on tätä kirjoittaessani tullut peikkoihimme jonkinlainen tykkäämissuhde, koska tarinoihin liittyy niin paljon hyväntahtoista komiikkaa. Peikot ovat mukavuudenhaluisia ja makoilevat salaa ihmisasumusten lämmössä ja voivat olla melko kilttejä ainakin meidän läntisellä vuorenpeikkoalueellamme. Laihiallakin peikko nauraa höröttää vuoressaan ihmisten kujeille. Siellä missä peikkojen tilalla on paholainen, tarinoissa on sitten toinen sävy.
Tarinan elinvoimaa ei voi muuta kuin ihmetellä. Jotta kertoja on voinut käsittää Paksos-saarella kokemansa kuulohavainnon, hän on yhdistänyt sen tietoisuudessaan eräiden luonnon henkiolentojen olemassaoloon, hän on siis ollut hyvin tietoinen aikansa tyypillisestä mytologiasta, ja hänen on täytynyt olla mielikuvitukseltaan rikas – siis runoilija. Martti Haavio – P. Mustapää sen kyllä tietää. Toisintojen ketju on jatkunut vuosisatoja. On tapahtunut jotain yli ymmärryksen menevää, ja uudet tulkinnat ja uudet tapahtumapaikat ovat tuoneet tarinaan oman lisänsä. Ydin on pysynyt samana: yliluonnollinen olento käskee jonkun viedä tiedon jonkun kuolemasta johonkin paikkaan. Pööskallion Piironen ja Paaronen eivät olekaan yksinäinen peikkopari, vaan heillä on niin laaja sukukunta, että se tuntuu melkein uskomattomalta.
Kaija Huntus 5.11.2011