Kaustislainen opettaja Samppa Luoma kirjotti vuonna 1912 tämän mehevän tarinan, joka kuvaa osuvasti aikoja, jolloin pelimannit olivat häissä tärkeitä henkilöitä ja tekivät soittomatkoja paljonkin kotipitäjänsä ulkopuolella.
Meille kotiin tuli kerran iltaa istumaan Pöknäs-Kustiksi sanottu mies. En hänen oikeaa nimeään oikein tiennyt. Kusti kertoi mielenkiintoisia vanhoja asioita ja kertoi kaustislaisista vanhoista pelimanneista. Omat soittoreissunsa hän kävi myös läpi ja sen, miten oma pelimanniura oli alkanut.
Kusti kertoi, ettei ennen koko jokilaaksossa voitu pitää häitä ilman pelimanneja. Tällaisia olivat Klumpin Hintrikki, Mariaanan Jaako eli Pikku-Lukkari, Palokankhan Kalle, Pikkulukkarin Viliami, Ylitalon Antti, Kairelan Ales, Seppä-Aapon Jukka, Santalan Alafree, Freetikin Peniami ynnä muut. Joskus oli mukana Pönkä-Matti Halsualta ja Bengtsarin veljekset Kokkolasta. Samoin morsiamen ”vaatissijat” kuten Nikkarimatin Kaisaleena ja varsinkin Virkkalan Kruunu-Marijaana olivat perintökruunuillaan ja tapojen tuntemisillaan tärkeitä henkilöitä.
Kaustinen on aina ollut seudun henkinen keskus kansanperinteissä. Jo vanhastaan täällä oli tehty urkuharmooneja puhdetyönä, vieläpä kamariurkujakin – oikein pilliurkuja – sekä soitettu viulua ajan ratoksi. Oikein mestaripelimaneja on täynnä vielä tänä päivänä koko Kaustisen pitäjä, kun taas naapureissa soi korkeintaan hanuri.
Tämmöinen kansa eli vielä viime vuosisadan lopulla Kaustisella hoitaen takassaan 200-vuotista tulta ja soitellen viululla urkuharmoonin säestämänä oman henkensä luomaa musiikkia vuosisatojen vanhan pärevalkean hämärässä valossa. He pitivät juhliessaankin omat tapansa niin kuin aina oman ihmeellisen murteensakin, tosin vieraissa sitä kuitenkin naurunalaiseksi joutumisen pelosta vaieten ja kartellen.
Paljon ovat isämme vieneet kerallaan hautaan luomaansa omintakeista kulttuuria, vielä enempi on vienyt uusi aika kouluineen ja seuroineen. Vuosisatainen tuli on melkein sammunut. Pilkkanauruko ja punapäinen puutikku sen teki? Salaa ja häpeissään käy nuoriso isojen tanssien puutteessa uudenaikaisissa iltamissa. Unisina ja sänkipartaisina selailevat jouhiorkesterien jäsenet uudenaikaisia nuottejaan. Ei ole sitä iloa kuin oli ennen, ei ole sitä repäisevää meininkiä trikoonuttujen ja tärkkipaitojen alla kuin ennen hurstipaitojen aikana. Nuorisossa tuskin enää koskaan näkee sitä elonmerkkiä, jonka ennen Klumpin Hintrikki ja Pikku-Lukkari asettivat oikean pelimannin arvosanaksi.
Seudun nuorison ainoina seurustelu- ja tapaamistilaisuuksina olivat tanssit, joita oli kahta lajia: kökät ja isot tanssit. Kökkäämiseksi sanottiin alussa iltojen istumista talkootyössä tai leikkien talkoon jälkeen. Vaan myöhemmin ruvettiin hommaamaan pieniä kylänkeskeisiä tanssi-iltoja, joita myös nimitettiin kökkäämiseksi. Sanoja niistä veivät pikkupojat samana iltana naapureihin.
Isot tanssit olivat suurempia tilaisuuksia, joiden ajat talvikautta varten määrättiin jo syksyllä ja tiedot levitettiin omaan ja naapuripitäjiin. Näissä oli kolme-neljä pelimannia aivan kuin häissä, joissa vieraita kestittiin ja ja ne kestivät yön ja päivän perään. Kökissä soitti vain yksi pelimanni, viulu tai hanuri ja ne loppuivat puoleen yöhön.
Sitten Pöknäs-Kusti kertoi omin sanoin oikein Kaustisen murteella, miten hänestä tuli pelimanni. Kuuntelin sitä tarinaa silmät pyöreina.
S’oli yhtenä keväänä, sillon ko min’olin ostannu sen paasfiulin. Sillon oli se Pikulukkarin Viliami meillä fälttäämäsä, tehän sen kaikki tunnetta, sen ison pelimannin. Ko se siinä pelaili isän fiulilla, niin minäki rupesin sillä paasfiulilla tämmäähän aina joukhon. Ja se Viliamiki siittä tykkäs vähän kolokosti.
Ko se oikhen intaintu kiskohan trokaa ja minä siinä tämmätä jurruutin, niin kaikki väki tryykäs kartanolle kassohan, että mikkä itaalialaiset sielä ny enään konstailevakka. Krannitki lähtivät kesken syören pöyrästä, niettä Keskitalon Jussin kartano oli melekhen pian ihimisiä täynä. Sillaa sitä pelathin viikon päivät, niettä Kotikankhan messä raiku ja ihimiset kävi meitä kassomasa niinko kometiiaa.
Sillon lauvanti-iltana, k’oli pirtistä tultu, se Viliami tokasee, että sinä lähet huomena meirän kans Näshin häihin pelaahan.
– Kenen teirän?
– Isän ja minun ja Antin.
– En minä lähe, koi oo käskettykkä.
– Minun on käsketty toimittaa pelemannit. Menhän ny Tervajärvelle. Se on vissi
vasta se.
– Ei, ei trenkää tuumatakka, että minä lähen sinne ruossalaisten nauruks.
– Ei s’oo mitään nauruks, ko panee niin törkiän koriasti kolis taivhasa. Huomena
kello seissemän-kaheksan ajoisa lähethän tästä messäteitä suorhan, minä lähetän
kirian isälle poikia myören, että sanoo Antille ja tulevat tänne huomenaamulla
varhain fiulinhen.
– Mutta millä hiiren konstilla minä saan tämän paasfiulin messäin ja nevain läpi
tuoruks? Ei, emminä jaksa ees kantaakka.
– Kannethan vuorostakhen, elikkä sirothan vissoilla seiphäshen ja kannethan yhesä.
Huomenelthan, ko justhin kaffia juothin, tuli tuphan Pikkulukkari ja Antti ja vaikka minä loossasin olla muina miehinäni, hoksasin selevästi, ettei täsä ny muu auttannu ko lähtö. Mitäs muuta, ko paasi käärithin ishon huivhin ja mäkhen.
Mutta myllä m’olimma surkiasa kunnosa ennenkö Näshin päästhin. Vähän kokokosti märkiä nevoja siinä rämpiä saathin.
Minua rupes loppumatkalla oikhen kovasti karuttahan, että lähin koko joukhon ja ko perille tullesa isäntä kasso niin kintiästi minua silimhin, että mikäs sinä oot, niin minä kuiskasin Viliamille korvhan, että minä meen kotia, ko tääl’olhan niin ylisyrijäsiä.
– Oo vain niin k’ot tietäskä!
N’oli, minusta ainaki, mulle kovin ylisyrijäsiä, nietteivät tahtonhet tulokaffia antaa. Ja vielä ko häihintulomarsia soitethin, kassovat ihimiset minua syrinkarein ja puhuvat toistensa korvhin, niettä min’olin ihan sairas.
Vihkivirsisä ja kättelymarssisa minä panin parhani ja painoin paasin päälle – morsiantaivas heilu. Ja minä luulen, että se autto, koska isäntä tarjos minulle ensiks toria hopiapokaalista ja paperosseja, k’oli vihitty. Ja ko hän sai tietää, että minä osaan vielä ruossiaki, oli meirän välimmä hyvät ja minä pelasin ko viimistä päivää.
Kolome päivää ja yötä sitä pelathin Tervajärvellä ja sieltä meitä nourethin orhiilla ja kääseillä ko herroja Järvilhän häihin. Tervajärvellä minä vielä pelasin, että Mariaanan Jaakon maha meni tärinästä rikki, vaan Järviläsä heitin paasin nurkhan kolomantena päivänä. Olin saannu tarphekseni pelemannin virasta.
Vasta ko ruvethin rahan päälle tanssihan, rupesin minäki pelaahan, ettei trengänny rahaa parkua. Mutta palakkaaka en minä senthän viissinny ottaa, vaikka tariothinki kivenkovhan. S’olis minust’ollu senthän vähän klookia, kolin niin lystiäki saannu pitää.
Fiulia ja paasia olen kyllä sitte palionki pelannu nuottikirian jäläkhen tohturien ja nimismiesten kans hienosa herrasväesä, mutt’ei se loossaa ollenkaan tuntua siltä ko ennen, ko isse sai tämmin keksiä.
Samppa Luoma
Kirjoitus vuodelta 1912
