Kertoja Väinö Timonen, s. 1897 Kaustisella
Ne kuluki ne laukkuryssät sillon, ko minä olin nuori aivan jalakapelillä. Niillä ei ollu hevosta, mutta hirmusen iso nahkalaukku. Soli minun mielestäni niin iso, ko molin poikanen, että soli nuin syltää pitkä se laukku.
Ja siinoli semmonen niinko silan mahavyö, vieläki leviämpi, niinko kilipavalihaisa ennen oli semmonen rintaremmi, semmonen hyvin leviä. Soli kahenpään laukusta renkhat ja se remmi oli sitte niistä renkhaista näin. Ja sitte se laukku tuli poikkipäin selekhän ja se remmi täältä, toinen remmi toiselle olalle, soli semmonen umpinainen, se verethin täältä pään läpi näin ja se mutka tuli tähän navan kohalle.
Ja sitte toisen pään laukun remmistä oli kiinni semmonen hienompi remmi ja se otethin sieltä ja pistethin tästä länkystä ja niin taas toishen renkhashen ja ne verethin kintiälle, että soli äijä niin koukkunen. Ja täsä mahan kohalla se sitte kierrethin siihen hienhon remhin, ettei se pääsy lujittuhan eikä löyhtyhän. Se pysy sitte tukevasti selijäsä.
Kyllä soli kauhian pitkä laukku, ko sielä oli vaatepakkoja, ko se kaupparyssä meni sitte se laukku selijäsä. Ei se mahtunnu tuphanka sillälailla olenkaan ko muut, se piti tulla poikkipäin eli ottaa se laukku kokonhan pois selijästä.
Niillä oli sitte vaatetavaraa ylhensä kaupan. Siinä oli kyynäräkäppi päällä ja sitte niitä pakkoja. Ne pani sen laukkunsa laattialle ja avas sitte ja levitti niitä kangaspakkoja leviälle. Ja josei kukaan ostannu, niin jokku oli niin kärtysiä, että ne suuttu ja sarattelivat sielä ja lähtivät vihoishan pois talosta, kun ei mitään ostettu.
Kerran mää muistan, ko meille tuli semmonen nuori poika. Silloli iso laukku ja soli aika raskas. Soli vain hyvin nuori ja hoikka mies. Se paiskas sen laukun selekhänsä, niilloli oikeen semmoen tyyli, että ne niistä remmeistä heitti sen niin komiasti nuin selekhänsä ja ko se paiskas sen selekhänsä niin se raskas laukku purota rysähti niiren remmein varhan, niin poika lensiki seliälhen laukkunsa päälle laattialle. Ja meitä nauratti, ko lakki putos.
Muistattako nimeltä niitä? No se oli, joka täälä palio kuluki, niin soli Ryssä-Joosepiks sanottu, pieni mies. Ja sitte oli Yriö, semmonen kärtynen mies. Ja sitte oli Mikko ja niitä ei sitte muita tainnu ollakka.
– Kiersikö ne kesälläki?
Joo, kyllä ne kuluki kesälläki, mutta enempi talavella. Myöhemmäsä vaiheesa niilloli hevonen ja ne vaihto hevosiaki. Että ne kuluki sitte jo hevosella. Nei enää kantannu laukkua, oli kärryisä jo iso laatikko ja sielä oli tavaraa.
– Muistattako täälä murhatuks niitä misään?
Ei täälä sattunnu, että olis ryöstyä tapahtunnu. Mutta keran oli tuosa Joki-Jylhäsä nämä laukkuryssät ja se ko oli luvatonta tämä kaupankäynti ja tääloli se vanha nimismies Tainio, niin se oli vishin saannu tietää, että ne oli liikhellä ja se tuli sinne. Ja talonväki sitte telläs nämä laukkuryssät saunhan, sieloli sauna lämpiämäsä, oliko se lauvantaipäivä, että soli sauna kovasti täynä savua, noli sishänlämpiävät saunat, ni sielä ryssät oli ollu piilosa ettei nimismies niitä rookannu, oliko ne laukut pantu kellarhin. Että ne talonväkiki niitä vähä suojeli, ettei nimismies niitä tavannu. Nei ollu vishin saannu eikä hakennukka mitään kauppalupaa.
Niitä kuluki samhan aikhan laukkuryssäin kans nuita italialaisia posetiivareita. Niilloli se posetiivi seliäsä ja yhellä apinaki. Sitte ne möi onnenlehtiä ja se apina sitte istu sen posetiivin päällä, ko se lähti, soli seliäsä niinko kontti ja apina istu sielä päällä. Apinalla oli tuomonen punakuvanen kretonkinen kussa päällä.
Ja yks kuluki hevosellaki yks posetiivinsoittaja. Soli semmonen pieni poni ettei aasi ollu, mutta soli semmonen sekotus. Törkiän pikkunen. Ne möivät sitte niitä onnenlehtiä. Veivas sitä posetiiviihan ja möivät onnenlehtiä.
Haastatteli Eino Isohanni