Leevi Nikula (11.4.1933-2.3.2023) oli tietenkin ensimmäiseksi minulle vanhin veli, koska on ollut elämässäni aina – vähän myös isän korvike joissain asioissa, oma isämme kuoli ollessani vain 13-vuotias.
Mutta oli Leevi runsaasti muutakin kuin 21 vuotta vanhempi veli, aikamoinen keskustelu- ja asioiden ja teorioiden pallottelu- ja väittelykumppani kaiken mahdollisen aiheen ja asian äärellä. Ikuinen Pelle Peloton, keksijä ja suunnittelija, kaikesta kiinnostunut loputon ideapankki, jolta eivät teoriat eivätkä hypoteesit loppuneet.
Lapin kullankaivajien lämmin ystävä ja pitkäaikainen kävijä ja jäsen. Niistä porukoista meillä on vain harmaa aavistus.
Pitkäaikainen portsari niin Motelli Marjaanassa, ravintola Pelimannissa kuin Kokkolan Seurahuoneella. Mies, jonka sanonnat elävät edelleen, joka tunsi liki kaikki ja jonka melkein kaikki tunsivat. Joskus ärsyttävä kitupiikki, mahoton romppeen haalija; toisaalta mies, jolla Helmerin kans oli oli nuoruudessaan samanaikaisesti viisi moottoripyörää, vaikka minkälaisia autoja – enimmäkseen aina isoja ja melko lailla ruuvaamista vaativia – ja joka osti yhdessä kaverinsa kanssa pienkoneen ja lensi sillä puolisonsa Nanni ja äiti Aili kyydissä Lappiin kyläilemään!
Legenda kertoo, ettei lentäjän heikko näkö oikein pohjoisen selkosilla riittänytkään suunnistamaan, ja Leevi olisi toiminut kartturina Rovaniemelle oppaina sähkölinjat!
Aapramin suvun muistipankki, joka muisti kirkkaasti kotikylänsä historian, sota-ajan, evakot, Kokkolaa uhkaavat pommikoneet, luetteli isä-Martin asemapaikkoja ja aseveljien nimiä kuin tyhjää vaan. Tai maanmittausinsinöörit, joita Leevin lapsuudessa kulki Nikulassa.
Tekniikan maailma, Raamattu, Kansallisarkisto ja Suomen rakennushistoria samoissa kansissa täydennettynä erikoispainoksella Talvisodasta, unohtamatta kuuluisia ravureita ohjastajineen, kansainvälisiä politiikkoja – tai tämän päivän ihmisiä ja tapahtumia. Nimiä, nippelitietoa ja numeroita tuli kuin navetan katolta!
On ollut mielenkiintoista ja etuoikeutettua kuunnella monien ihmisten muistoja Leevistä. Takavuosien kirjakauppias Pirjo Palosaari-Penttilä muisteli Leevin olleen jo ikiajat sitten Kaustisen kävijöiden jälkimarkkinoija, PR-mies, joka haki sopivan kokoisen kuoren ja lähetti kohteelle milloin mitäkin muistoja Kaustisesta. Pirjo sanoi myös, ettei ikinä mene kirkkopihassa vaivaisukon – tai puuäijän, kuten me täällä sanothan – ohi muistamatta Leevin kehotusta laittaa sinne aina rahaa, kun jotain hyvää tapahtuu.
Leevi myös antoi omia nimityksiään, oli verojohtajan rakas, Outin ensimmäinen mies, Aarren rakas, ja rovasti Raimo Aspfors lainasi usein Leevin Nikulan akatemia -ilmaisua Nikulan kansakoulusta.
Aapramin suvulla on aina ollut veren veto maailmalle, etenkin vesille ja merille. Fiian ja Leanterin jälkipolvesta löytyy monta vesiltä leipänsä tavalla tai toisella tienannutta. Ja Leevi oli henkeen ja vereen merimies, vaikkei kirjaimellisesti isoilla vesillä kovin usein käynytkään. Lapset sen sijaan jokainen ovat meren kanssa tekemisissä: Inga naimisissa kalastajan kanssa, Maija laivakokkina ja Anssi on perämies!
Leevillä oli teoria lähes kaikesta ja hän jaksoi innostua aina uusista asioista; uranuurtaja vaihtoehtoisten polttoaineiden käytössä, keinokastelun rohkea hyödyntäjä kotipelloilla. Toki realismi ei ihan joka kerta ollut kaikkein vahvin; toisaalta niinhän ne keksinnöt syntyvätkin, mahdottomalta näyttävän edessä! Elämäniloa ja intoa uuden äärellä sekä halua selvittää, miten joku asia saataisiin käytännössä toimimaan riitti kalkkiviivoille saakka.
Aapramin kirjahylly ja Leevin sängyn ympärys oli kirjoja täynnä. Hän luki jatkuvasti siihen saakka, kun menetti aivoinfarktin myötä ison osan näkökyvystään. Raamatunkin läpi ties moneenko kertaan.
Leevi osti jostain esim. Sakari Pälsin teoksen Pohjankävijän päiväkirjasta, matkakuvauksia Beringiltä, Anadyriltä ja Kamtsatkasta. Sielläpä oli taas uusi kiinnostuksen ja innoituksen aihe: artikkeli vuonna1883 Amerikkaan ja sieltä edelleen Kamtsatkaan kulkeutuneesta maailmankansalainen Otto Kuorikoskesta.
Nikulan poikia, äidin juuret Aapramilta, kirkonrakentajasuvun ehkä hurjimpia vesoja, niin filosofian tohtori ja lyseon lehtori kuin olikin! Tästä meillä riitti juttua moneksi kerraksi, kun viimeisen vuoden aikana käytiin Leevillä 2-3 kertaa viikossa. Vähän jäi keskeneräiseksi, löytyisikö Oton jälkeläisiä vielä jostain Venäjän maalta ja pitäisikö heihin ottaa yhteyttä…
Silloin kun ei lukenut ja vielä näkö toimi, Leevi katseli televisiota tai kuunteli radiota. Saimme puolisoni kanssa yleensä aina referaatin päivän tapahtumista höystettynä leevimäisillä analyyseilla ja kommenteilla, miten asiat olisi kannattanut hoitaa.
Sama milloin Nikulaan meni, Leevi oli aina hyvällä tuulella ja iloinen, että tultiin. Ihan viimeisinä päivinä, kuolemaa edeltävällä viikolla agendalla olivat mm Olkiluoto 3:n käynnistysongelmat ja testaukset ja mitä ne todellisuudessa ovatkaan, Mannerheimin salainen kirjeenvaihto Stalinin kanssa Talvisodan ja 2.maailmansodan aikana, olisiko vaikeaa tehdä ihan hyllytavarana myytävistä osista laite, joka tunnistaisi kullan maan alta. Ja millainen koulutus pitäisi sen keksijällä olla. Lisäksi, kun muisti alkoi jo tehdä tepposiaan, läpikäytiin Kaustisen eläviä ja kuolleita.
Kun hänen ex-vaimonsa Nanni kuoli, Leevi prosessoi asiaa monta viikkoa. Kävi läpi muistoja ja tuntui, että vaikkeivät saman katon alla kyenneetkään asumaan, jonkinlainen ikuinen resonanssi jäi heidän välilleen soimaan. Eikä tietääkseni kummankaan rinnalle uutta varteenotettavaa kumppania löytynyt.
Leevi pyysi lukemaan moneen kertaan Aale Tynnin Rohdinmekko-balladin, jota Nanni taitavana lausujana aikoinaan esitti. Runon sanavalintoja ja merkityksiä hän pohti ja pyöritteli. Toki puhuttiin myös hyvinkin syvällisiä, ikuisuusasioita, käsitystä tuonpuoleisesta; kyllä Leevi tiesi päiviensä määrän olevan loppumassa. Kuolemaa hän ei pelännyt.
Leevi kuunteli musiikkia paljon ja mielellään, laajasti ja monipuolisesti. Kansanmusiikki oli erityisen rakasta, lisäksi hän tykkäsi niin Kari Tapiosta, Vesku Loirista, Arja Saijonmaasta, Mauno Kuusistosta kuin Sam Sihvon Jääkärin morsian -musiikkinäytelmän kappaleista. Vaikka Leevi oli musikaalinen, lauluääntä ei hänelle suotu. Muistan aina, kun pikkutyttönä kuulin Leevin laulavan Kaksi ruusua -kappaletta. Sanat meni ihan kohdalleen, ja hän käytti kaiken sen tilan mikä oli melodian kahta puolta. Itse nuottiin ei koskenut….
Ja vaikkei Leeviä usein kirkonpenkissä nähtykään, hän luki aina iltarukouksen ja kuunteli niin aamu- kuin iltahartaudet ja pyhisin kirkonmenot. Luonne vain oli sellainen, ettei hän oikein osannut asettua paikalleen toisten käsikirjoittamaan tilanteeseen kovin pitkäksi aikaa.
Leevi ei kuvia kumarrellut, jos hänellä oli asiaa, hän meni suoraan kulmahuoneeseen ja soitti vaikka pääministerille. Asepalvelus Kaartin pataljoonassa Santahaminassa ja Presidentin linnan vartiomiehenä kunniakomppaniassa, silloin vielä kun J.K. Paasikivi oli presidenttinä, nousivat loppuaikoina usein mieleen. Melkoisia nimiä sattui armeijakavereiksikin: mm Jaakko Lassila ja Pertti Palo. Näidenkin kanssa Leevi kertoi soitelleensa aina joskus. Vaikka viihtyi yksinkin mainiosti ja kulki reissuja ja reittejä, joista meillä on vain kalpea aavistus, ammensi hän voimansa kohtaamisista, ihmisten parissa olemisesta, keskusteluista ja väittelyistäkin.
Kyllä hän toki oli surullinenkin, vaikkei sitä paljoa päällepäin näyttänyt. Takavuosien kiista tallin paikasta ja ylipäätään oikeudesta olemassaoloon jäi häntä vaivaamaan. Se, että lähes koko kylä kääntyi häntä vastaan ja että tarvittiin Museoviraston suojelupäätös, ennen kuin kylän tiettävästi vanhin rakennus sai jäädä paikalleen ja etenkin se, miten paljon tapahtumat vaikuttivat ihmissuhteisiin, suretti Leeviä.
Nykyisin puhutaan paljon erityisesti nuorten ja lasten kohdalla nähdyksi tulemisen tärkeydestä. Ja näkemisen taito Leevillä oli, vahvana. ”Katos vain, N.N. mitäs sinä?!” tokaisi Leevi ja niin ruvettiin jutulle. Festivaaleilla Motellin ja Pelimannin ovella Leevin näkemäksi ja nimeltä mainitsemaksi halusivat tulla vakituisten juhlavieraiden lisäksi Stadin tyypit, radion, tv:n ja lehdistön väki. Ja jouluna tuli ”vastalahja” Leevin joulukorttipino oli vaikuttava!
Erityisen hienoa oli nähdä Leevi lasten seurassa. Hänellä oli merkillinen taito saada lapset rentoutumaan seurassaan. Näistä kohtaamisista viimeisin tapahtui, kun lapsenlapsemme 5-vuotias Samu kiipesi Leevin viereen sängylle praataamaan. Yhteys löytyi heti.
Keskimmäinen lapsemme Suvi on Leevin ja Nannin kummityttö eikä mennyt kertaakaan, etteikö kummisetä muistanut kysyä kuulumisia Saksasta. Leevi oli myös suorasanainen, saattoi tokaista ”ootko onnellinen” eikä antanut periksi, ennen kuin toinen vastasi.
Veljeksillä Helmerillä ja Leevillä oli muuten merkillinen telepatia. Siihen aikaan, 1960-luvun lopulla, kun ei vielä kaikilla puhelimia ollut ja Aapramille rakennettiin navettaa, Leeville tuli jonkun hitsausasian kanssa tenkkapoo. Hän istui hetkeksi, keskittyi, eikä mennyt kauaakaan, kun Helmer kurvasi pihaan, astui autosta ja ensimmäinen kysymys oli: mikäs nyt? Hyvin lensi ajatus Nikulan ja Pönterin välillä!
Greta-Liisa Timonen
