Heikki Salo: Kaustisen historia osa 1

Kiertokoulun opettaja Heikki Salo syntyi Kaustisella tammikuun 11. päivänä 1853. Hän eli pitkän ja vaiherikkaan elämän ja kuoli 88-vuotiaana 23. toukokuuta 1941. Salo oli erittäin kiinnostunut historiasta ja hän teki tarkkoja muistinpanoja erityisesti seurakunnan vaiheista. Vuonna 1926 Salo kirjoitti ”Kaustisen historia” -nimisen koosteen, jotka perustuivat hänen omiin muistiinpanoihinsa. Arvid Virkkala kirjoitti käsinkirjoitetut muistiinpanot koneella puhtaaksi.

Tämä tarina on säilynyt ja luettavuuden parantamiseksi olen stilisoinut tekstit puuttumatta asiasisältöön. Risto Känsälä on myös tarkistanut tekstin vuonna 2024 ja tehnyt muutamia korjauksia. On huomattava, että Salon tekstistä vanhimmat ovat useimmiten perimätietoa, huhuja ja kuultua joltakin toiselta ihmiseltä. Mahdolliset virheet jäävät tutkijoiden selvitettäviksi.

– Pekka Kivelä, marraskuu 2024

Kaustisen historia

Kirjoittanut opettaja Heikki Salo

Kaustinen, josta kerron muistiinpanoja entisajoista, oli aluksi osa Yliveteliä. Olen aluksi ottanut tietoja O.V. Kankaanrannan kokoamasta Ylivetelin historiasta. Kaustinen, Yliveteli, Perho ja Halsua olivat yhtenä kappelina vuodesta 1639 vuoteen 1778. Silloin Kaustinen sai oman kappelin, ja kirkonkirjat erotettiin Ylivetelistä.

En voi tähän historiaan löytää perinpohjaisia asioita, sillä ilman ruotsin kielen taitoa en ole voinut saada kirkon pöytäkirjoista selkoa, koska Kaustisen kirkonkirjat olivat ruotsiksi vuoteen 1860. Olen vain tällä tahtonut antaa tietää, miten esi-isämme ovat eläneet ja ahertaneet ja millaisia elämänvaiheita ja tapoja he ovat käyttäneet entisaikaan.

Vuonna 1639 lohkaistiin Yliveteli, Kaustinen, Perho ja Halsua Kokkolan emäseurakunnasta. Kaustinen oli yhtenä kappelina Ylivetelin kanssa 137 vuotta. Kun Kokkolaan rakennettiin kirkko 1460-luvulla, oli aivan selvää, etteivät asukkaat juuri voineet tehdä pitkiä kirkkomatkoja. Vielä 1600-luvulla ja myöhemminkin kulkuneuvot olivat siksi huonot ja kirkkomatkat tavattoman vaivalloiset. Kerrotaan, että perholaisetkin olivat saaneet matkustaa aina Pietarsaareen kirkkoon ennen kuin Kokkolaan kirkko perustettiin.

Lapset olivat usein vanhoja ennen kuin heidät kasteelle vietin. Kerrotaan, että kerran oli Perhosta viety pojanmöhkäle, joka oli niin edistyny, että oli riitaantunut vanhempiensa kanssa nimen ottamisesta. Viimein oli poika suostunut sillä ehdolla, että ”muun nimen saa panna, mutta Paavoksi hän ei ruppee!” Ja kun poika kuuli kirkonkellojen soivan oli huudahtanut: ”Voi helvetti kuinka moikaa!”

Senkin jälkeen, kun Kokkolaan oli saatu kirkko, kaustislaiset saivat tehdä vaivalloisia kirkkomatkoja 170 vuoden ajan. Maantie Kokkolaan tehtiin vasta 1777. Toisaalta, kirkkokuri oli varsin ankara. Joka ei käynyt ahkerasti Herran huoneessa sai maksaa kirkolle sakkoja 15 taalaria hopeassa tai istua saarnan ajan jalkapuussa.

Kokkola-nimestä taru kertoo, ettei asukkaita siellä juuri tiheästi ollut, koska pietarsaarelainen ja lestläinen olivat metsästysretkellä tavanneet toisensa ja tekivät sopimuksen, että linnustusmaiden raja olisi Kokkolassa. Kun he asiasta kiistelivät, lensi kokko (kotka) kivelle saalistaan syömään ja siitä syntyi nimi Kokkola. Ruotsinkielisen nimen Gamlakarleby sanotaan johtuneen Ruotsin kuninkaasta Kaarle VIII Knutinpojasta, joka vuonna 1466 oleskeli näillä seuduin paossa Kristian I:stä.

On kerrottu, että yliopiston arkistossa on eräs paavilainen (katolinen) messukirja, jonka kanteen on kirjoitettu, että Kaarlelan kappalainen Matti Juhonpoika oli sen ostanut 1469 Saksanmaalta kuudella markalla ja yhdellä äyrillä. Sinä vuonna oli siis Kokkolan emäseurakunta olemassa.

Tuohon aikaan tai jo aikaisemmin oli myös Kaustisellekin tullut ruotsinkielisiä asukkaita, koska Ylitalon Hautalasta löytyi ruotsinkielinen raamattu 1600-luvulta, ja se oli säilynyt polvi polvelta. Yhtä vanha raamattu on Viljami Ojalan talossa. Ylikolalle tullut ensimmäinen asukas oli ruotsinkielinen, samoin Nikulan ja Kaussen numeroihin.

Kaustisen jokilaakso oli ymmärrettävästi kuten muutkin mereen laskevat rantamaat hedelmällisiä alueita. Vanhimmat asukkaat ovat kulkeneet meren rantamilta sisämaahan, samoin ylämaista pitkin jokivartta.

On vaikea tietää, milloin ensimmäiset esi-isämme on jalallaan kotiseutuamme tallanneet. Kivikauden aseita on tavattu Keski-Pohjanmaalla, joten ihmisiä on asunut Ylivetelissä ja Kaustisella jo ammoisina aikoina vuosituhansia takaperin. Ylivetelin Laasasen puustellin rantapellosta Karjalankosken viereltä on tavattu kaksi kivestä tehtyä tasalaitaa. Haukilahden pellosta Pulkkisen kylältä on pellosta löydetty kiukaan perustuksia, ja joen rannalta on löydetty viisi kiviasetta. Niiden lähellä on ollut kuoppia.

Kalaveden ojan reunalta Joonas Virkkala löysi kiviaseen, joka hän lähetti Helsingin museoon ja sai löydöstään 25 markkaa. Kaussen talon kohdalla joen pohjoispuolella voi hyvinkin olla alkuasukkaiden olinpaikka, sillä joen rantamilla on kuoppia, jotka näyttävät ihmiskäden muovaamilta. Ikävä vaan, jos kukaan ei ole niitä käynyt tarkistamassa.

Myöhemmät asukkaat olivat kolmea eri heimoa; savolaisia, hämäläisiä ja ruotsinkielisiä. Vanhat ihmiset ovat kertoneet, että ensimmäinen asutus on perustettu Ketun numeroon Kaustisella ja että asukkaat olivat ruotsinkielisiä. Asukkaat olivat sittemmin erkaantuneet, toinen otti ruotsinkielisen nimen Räf ja toinen Kettu-nimen. Asunnon lähellä oli kuulemma Ketun pesä. Kaussen kankaalle oli myös tuollut ruotsinkielinen ihminen Kokkolan Kaustarista, josta koko Kaustinen on nimensä saanut.

Kerrotaan, että Nikulan kylään oli tullut Niilo-niminen asukas. Mikään muu kylä ei olekaan niin ruotsinvoittoinen kieleltään ja mieleltään kuin Nikulan kylä. Talojen nimet ovat vielä tänään Nybacka, Höbacka, Seksmanni ym. Myös Salonkylässä on asustanut ruotsinkielisiä, Prelli ja Sandbacka, nykyinen Kotikangas.

Oulunsalosta oli paikkakunnalle tullut Ison Vihan aikaan pakoon sodan kauhuja rikas naishenkilö, jota oli nimitetty Hopeavyöksi. Tästä olisi muodostunut kylänkin nimi. Kerrotaan myös, että lestiläinen olisi matkustanut Pietarsaareen ja kalastanut mennessään. Kaloja keittäessään kattila oli pudonnut jokeen, josta saatiin nimitys Kattilakoski. Nimitys onkin vanhimmissa kirkonkirjoissa Kittelkåski. Samoin ovat vanhat nimet Sandbacka ja Gamla Salo.

Känsälään oli myös tullut kaksi veljestä, Känsä-Pieti ja Känsä-Paavo. Veljekset erkaantuivat, Paavo otti asuntonsa Paavolan numerosta, mutta Pieti jäi Känsälään, mistä sai Känsälän nimen.

Tilkkumaa-nimestä kerrotaan, eräs ukko oli Ison vihan aikaan matkustanut pakolaisena pitkin jokivartta ja luki Herran rukousta. Lukiessaan ukko oli kompastunut luomaan ja lausui ”till ja kom”, ja tästä tuli Tilkkumaa.

On myös kerrottu, että ylämaista Savosta on tullut Kentala-niminen ukko veneellä pitkin jokea. Hänellä oli tytär mukanaan ja mies pysäytti veneensä Mosalan luomaan ja näki lastuja joessa. Ukko nousi maalle ja perusti asumuksensa Kentalaan. Kentalan ukko oli antanut vävylleen Pentille torpan maan keskeltä omaa maatilaansa eli Penttilään.

Kirkon vanhimmissa kirjoissa ovat nimet Ylä- ja Ala-Kentala. Virkkalan ensimmäisen asukkaan kerrotaan tulleen Hämeestä ja Varilan Karjalasta. Metsäkyliin on tultu myöhemmin. Vintturille tuli asukas ensin ja myöhemmin Tastulaan. Tämä Vintturin asukas kadehti uutta Tastulan asukasta ja oli lausunut ”tas, tas, taas tuli yksi”. Tästä muodostui Tastulan kylä. Jylhään on kerrottu asukkaan tulleen Kannuksen Pesolasta, samoin Köyhäjoen Pesolaan.

Luultavasti Kaustiselle oli tullut ensimmäinen asukas ennen kuin Yliveteliin, koska Kaustisen Kappelin talosta lähti mies kävelemään pitkin jokivartta löytääkseen sellaisen paikan, josta ilman perkkaamista saisi kolme krintiä heiniä. Tällaisen paikan hän löysi Ylivetelistä Kampelin talon paikalta, perusti siihen talon ja alkoi kutsua sitä Kampeliksi. Jotkut sanovatkin tätä taloa vanhimmaksi taloksi koko Ylivetelissä.

Kappeliin Kaustiselle jäänyt veli sai perinnöksi solkivyön. Vanhin kirkonkirja Ylivetelin pappilassa on vuodelta 1775. Nimet ja muut merkinnät olivat lyhyissä paperiarkeissa ja sitten ne lähetettiin kuukauden tai vuoden kuluttua Kokkolan kirkkoherralle, joka siirsi tiedot kirkonkirjaan.

Väkiluku näyttää olleen hyvin pieni. Vuonna 1642 yhteenluettuna näissä kylissä oli 43 taloa, joista Kaustisella 13. Jos yhden talon väki oli noin viisi henkeä, Kaustisen väkiluku oli 65 henkeä. Väkiluku alkoi kasvaa aina Suomen suuriin nälkävuosiin saakka (1695-97).

Eräs Lauri Antinpoika Salonkylästä kuoli 1742 huhtikuun 20. päivänä 82 vuoden ikäisenä. Hänellä oli kaikkiaan 27 lasta. Hän oli ensi kerran mennyt naimisiin 17.4.1679 ja ensimmäisen lapsensa hän sai 1682 ja kuudennen 1687 eli hän sai yhden lapsen joka vuosi. Ukko oli kolme kertaa naimisissa, ja viimeinen hänen lapsistaan oli syntynyt 1735 ollessaan 73-vuotias. Lauri Antinpojan yhdellä lapsella oli 19 lasta ja toisella 17. Kun Lauri Antinpoika kuoli, hänellä oli lapsia ja lapsenlapsia 193, joista 25 oli naimisissa ja jälkeläisistä oli 87 elossa.

Ylivetelin pöytäkirjoissa on pappi Forseliuksen tekemä luettelo Lauri Antinpojan perillisistä (O.V. Kankaanrannan historiasta):

Isännät Kaustisella vuonna 1755

Näin ollen vuonna 1755 oli Lauri Antinpojan perillisillä 44 taloa, joista pois voitiin lukea torpparit ja irtolaiset.
Jos lasketaan, että jokaisessa talossa oli 10 henkeä niin väkiluvuksi tulee 440 henkeä.

Seurakuntakuri

Seurakuntakuri oli vielä 1800-luvun alkupuolella kova. Kirkkoraadin muodostivat papit ja seksmannit. He käsittelevät usein sellaisia asioita, joita nykyään ratkaistaan kihlakunnanoikeudessa. Niin määrättiin kinkeritiloissa 1734, että ne, jotka laiminlöivät kodeissaan aamu- ja ehtoorukouksen tuli maksaa kirkolle neljä hopeaäyriä. Jos tämä tapahtui useamman kerran, sakko oli kaksinkertainen. Samoin päätettiin, että jos kolmena sunnuntaina perätysten jäi perhekuntineen pois Herran huoneesta sai maksaa sakkoa neljä hopeaäyriä.

Perholaisia kehotettiin yleisesti ahkerampaan kirkonkäyntiin. Päällekantajina olivat seksmannit. Jalkapuuta käytettiin ahkerasti. Simo Vähäkainu oli tapellut vaimonsa kanssa, ja he saivat yhdessä istua kirkonmenojen ajan jalkapuussa. Saman rangaistuksen saivat kaksi poikaa, toinen Pulkkisesta ja toinen Perhon Haukalta, koska olivat haukkuneet matkustavaisia tiellä.

Toiset joutuivat jalkapuuhun, jos lukivat huonosti tai juoksivat sunnuntai- tai juhlapäivinä kylällä. Vuonna 1740 pappi kehotti seksmanneja pitämään silmällä, ettei tapulissa soiteta liian kovaa.

Jalkapuurangastuksen sai joskus sovittaa sakollakin. Jotka soittivat kelloja ympäri, saivat jalkapuussa sovittaa rikoksensa. Tästä asiasta joutuivat usein rangastaviksi isännätkin, joiden pojat tai rengit soittivat liian kovaa.

Vuonna 1740 eräs poika, jonka piti istua kaksi sunnuntaita jalkapuussa, osti itsensä vapaaksi 15 taalarilla kuparirahaa. Salavuoteudesta tuomitut saivat 1741 vapautuksen jakkaralla istumisesta. Sen sijaan miehen tuli maksaa kirkolle neljä taalaria ja naisen kuparirahassa, ja molemmat ripitettiin sakaristossa neljän seksmannin läsäollessa.

Omituinen asia, joka oli kirkkoraadin käsiteltävänä, oli Liisa Juhontyttären tapaus. Hannu Eerikinpoika Puusaari oli naimisissa leski Liisa Juhontyttären kanssa, joka taas vävyineen omisti Ahon talon. Puolisot riitaantuivat vuonna 1742, eikä Liisa halunnut elää yhdessä miehensä

kanssa. Hän puolusti itseän kirkkoraadin edessä Paavalin sanoilla: ”Se on oikea leski, joka yksinänsä on.” Turhaan selitettiin, että Paavali olisi näillä sanoilla kehoittanut turvaamaan Jumalaan eikä ihmisiin.

Ei konsistorikaan asiaa auttanut. Liisa selitti, että hän tekisi leskenä kuoleman synnin, jos rupeasi miehensä kanssa yhdessä elämään. Hän kehotettiin luopumaan mielipiteestään raamatun sanoilla (1. Kor 1.7:39 ja 1.Tim.1:3) ja häntä uhattiin rangaista avioliiton rikkomisesta. Kun oli myös huomattu, että Liisa kulki sukka nurinpäin vasemmassa jalassa, Liisa käskettiin ulos ja seksmannien Juho Virkkalan ja Matti Kattilakosken läsnäollessa kääntää sukka oikein päin. Sen jälkeen häntä varoitettiin taikauskosta raamatun lauseella (Ilmestyskirja 21:8).

Päätettiin ottaa selko oikein lakituvassa, mistä hän oli tuon taidon oppinut ja mitä hän sillä tarkoitti. Oikeudessa Liisa lupasi elää sovinnossa miehensä kanssa, mutta unohti kohta kotiin tultuaan lupauksensa. Samanlaisella lupauksella hän pääsi jalkapuusta, johon kirkkoraati oli hänet tuominnut. Mies valitti aina vaan, että Liisa on niin tyly. Nyt Liisa tuomittiin sunnuntaiksi jalkapuuhun, mutta Lisa ei saapunutkaan. Seuraavana sunnuntaina Liisa sai sitten istua jalkapuussa, mutta selitti senkin jälkeen, ettei koskaan suostu mieheensä. Kirkkoraati sulki sen jälkeen vastahakoisen Liisan vuonna 1747 pois seurakunnan yhteydestä. Tämä lienee auttanut.

Vuosina 1753-54 ja 1758 kolme vaimoa saivat kirkon rangaistuksen, koska olivat tietämättään maanneet lapsensa kuoliaiksi. Heidän piti saarnan aikana seisoa kirkon käytävän alapäässä. Saarnan päätyttyä pappi kertoi onnettoman tapauksen ja kehotti vanhempia varomaan lapsiaan. Sitten luettiin erityinen rukous vaimojen puolesta.

Vuonna 1747 pidetyssä kirkonkokouksessa valitti kersantti Johan Savon leskirouva, että Matti ja Heikki Olavinpojat Arosta sekä heidän sisarensa Maria olivat levitelleet ilkeitä juoruja leskirouvan tyttäristä. Koska arolaiset eivät voineet tehdä itseään syyttömiksi, tuomittiin kaikki sunnuntaiksi jalkapuuhun ja heitä varoitettiin sellaisesta kevytmielisestä puheesta.

Seuraavan vuoden helmikuun 7. pnä Matti ja Heikki istuivat jalkapuussa, mutta Maria lunasti itsensä rahalla. Vuonna 1752 Antti Salmela valitti, että sotamies Niilo Lång oli helluntaipäivänä karannut hänen päälleensä haukkuen ja pahoinpidelleen häntä kirkkomatkalla. Tästä Niiloa rangaistiin jalkapuulla.

Daniel Sandel, Matti Klemola ja Juho Pakkala olivat puolestaan poistuneet kirkosta saarnan aikana ja mutisseet mennessään. Asiasta tehtiin valitus Kokkolan kirkkoherralle.

Vuonna 1759 määrättiin sakkoa 12 äyriä kuparirahassa sille, joka antoi tanssia tuvassaan. Jotka tanssivat, tuomittiin jalkapuuhun tai maksamaan sakkoa kuusi äyriä. Pelimanneille oli sama rangaistus. Tanssijoiden nimet mainittiin saarnatuolista.

Matti Pulkkista sakotettiin kuudella äyrillä, koska ei totellut papin käskyä eikä antanut tietoa kirkossa käynnistään.

Vuonna 1788 sakotettiin Anti Pollarin renkiä kolmella taalarilla, koska tämä oli soittanut tapulissa pikkukellon ympäri. Renki suoritti sakkonsa jalkapuussa. Samana vuonna Jaakko Matinpoika Rauma tuomittiin istumaan jalkapuussa, koska oli väkivaltaisesti tunkeutunut Juho Virkkalan aittaan ja pyrki talon tyttären viereen.

Matti Kentalan perheenjäsenet olivat pahansopuisia, mutta saivat syntinsä sovitetuksi palavilla rukouksilla. Vuonna 1771 piika Anna Pietarintytär tuomittiin istumaan jalkapuussa ja suorittamaan sakkoa 12 taalaria siksi, että oli aikonut harjoittaa sukupuoliyhteyttä 9-vuotiaan pojan kanssa.