Kaustisen Pohjan-Veikkojen historiassa Paavo Jokivirta (1905- 1963) on kiistämättä henkilö, jonka saavutuksiin ja persoonaan liittyy hyvällä syyllä sana legendaarinen. Eräänlainen myyttinen juoksijahahmo mustine housuineen ja valkeine paitoineen juoksi Kaustisen Suomen urheilun kartalle ja vei perässään myös muut hienot mailerit 1930-luvulla.
Jokivirta asui Viiperillä ja muutti sodan jälkeen Haapajärvelle. Ehkäpä siksi hän jäi tavalliselle kaustislaiselle hieman vieraaksi. On siksi syytä avata enemmän tämän hienon urheilijan persoonaa, harjoittelua, saavutuksia ja perhetaustojakin.
Paavo Jokivirta syntyi läntisellä Uudellamaalla Pohjan pitäjässä 6. pnä marraskuuta 1905. Hänen isänsä oli Turun lähellä Marian pitäjässä syntynyt peltiseppä Ernst Victor Josefson ja äitinsä kaustislainen Sandra Granholm (entinen Löfbacka). Selvittääksemme, mikä sai Paavon muuttamaan Kaustiselle, täytyy mennä kuohuvaan vuoteen 1918 ja sisällissodan tapahtumiin.
Isä Josefson oli muuttanut nimensä Jokivirraksi, siihen aikaan monet muutkin suomensivat tai muuttivat nimensä. Sandra Granholm ja Ernst Josefson tapasivat tosiensa todennäköisesti Kokkolassa vuosisadan alussa. Ernst Victor teki siellä monenlaisia peltisepän töitä, mm. kattoja kirkkoihin. Sisällissodan aikaan perhe asui Helsingissä, kun tuntemattomat miehet tulivat tivaamaan häneltä asetta. Ernst Victor oli saanut sellaisen appiukoltaan, joka oli ammatiltaan aseseppä. Syyllistymättä mihinkään väkivaltaan Ernst Victor kuljetettiin Hämeenlinnaan, missä hänet epäselvissä oloissa ammuttiin.
Muutto Kaustiselle
Leskeksi jäätyään Sandra Jokivirta lähti neljän poikansa, Aaron, Paavon, Sulon ja Voiton kanssa synnyinpitäjäänsä Kaustiselle. Paavo oli 13-vuotias ja kävi Nikulassa koulua. Sandra perusti Viiperin kylään kahvilan, joka sijaitsi aivan maantien varressa. Kahvilasta muodostui luonnollinen taukopaikka ohikulkeville linja- ja kuorma-autoille ja niillä matkustaville. Myöhemmin perhe piti myös kylän ainoaa kauppaa kahvilan yhteydessä. Kun liike alkoi menestyä, päärakennusta laajennettiin. Paavo rakensi päärakennuksen yhteyteen varaston, saunan, navetan ja kanalan.
Paavo Jokivirta sai kipinän urheiluharrastukseen ollessaan Viipurissa armeijassa. Hän voitti armeijan 20 km:n hiihtomestaruuden vuonna 1926 ja osoitti jo silloin monin tavoin olevansa kovassa kunnossa. Myöhemmin hän muisteli lapsilleen, miten armeijapalvelus oli rankkaa, oli kannettava vanhempia sotilaita selässään keskellä yötäkin. Armeijan viestijoukoista hän sai myös idean ryhtyä puhelinasentajaksi.
Kaustisen Pohjan-Veikkoihin Jokivirta oli liittynyt 1925 ja seura anoi hänelle lomaa varusmiespalvelusta, jotta tämä pääsisi osallistumaan tärkeisiin hiihtokisoihin. Jokivirta lähetettiin mm. Rovaniemelle hiihdon olympiakatsastuksiin 1927. Seuraavana talvena hän johti pitkään vastaavaa katsastusta Salpausselällä, mutta kaatui ja loukkasi itsensä ja menetti mahdollisuutensa.
Juoksu voittaa
Keskimatkojen juoksusta muodostui sitten sisuuntuneen viiperiläisen paras laji. Hän oli päässyt töihin Teerijärvelle puhelinlaitoksen palvelukseen ja veti päivisin puhelinlinjoja Perhon, Kaustisen ja Teerijärven suunnilla.
Artturi Timmerbacka, joka oli innokkaana urheiluseuraihmisenä ja ammattiautoilijana tutustunut Jokivirtaan, on muistellut, miten he sopivat juoksevansa toisiaan vastaan, Artturi kirkonkylältä ja Paavo Viiperin suunnasta. Jossain Nikulan ja Puumalan tienoilla miehet sitten tapasivat ja vaihtoivat hetkeksi kuulumiset. Miesten välinen ystävyys oli vilpitöntä, sillä Timmerbacka tilasi mm. Jokivirralta kaapin kotiinsa ja tällä tavoin tuki Jokivirtaa. Luonnollisesti Paavolla oli aina paikka Timmerbackan Chevroletin kyydissä, jos kilpailumatka suuntautui sopivasti.
Jokivirran harjoittelu oli kovaa. Lapset muistavat, että harjoituksesta kävivät muun muassa ojan kaivaminen ja halon hakkuu jopa 30 asteen pakkasessa. Paavolla oli hyvä verenkierto, eikä häntä helposti paleltanut. Viiperillä oli soramonttuja, joita Paavo juoksi ylös ja alas. Myös matkat lähialueiden kilpailuihin kävivät harjoittelusta, koska hän juoksi, hiihti tai pyöräili kilpailupaikoille ja takaisin.
Paavo Jokivirta alkoi saavuttaa tuloksia, jotka huomattiin laajemminkin. Hän oli voittamaton piirin tasolla 800 metristä 5000 metriin. Vuonna 1928 Jokivirta juoksi tulokset 2.00,7 (800 m), 4.09,0 (1500 m), 5.48,3 (2000 m) ja 8.46,0 (3000 m). Näillä tuloksilla hän oli sijoilla 5-20 Suomen tilastoissa.
Paavo avioitui kaustislaisen Kaino Maria Saariketun kanssa vuonna 1931. Lapsia heille syntyi seitsemän. Lapset harrastivat monipuolisesti liikuntaa, mutta kilpaurheiluun heistä innostui vain Eero Jokivirta jossain määrin. Leenan lapsista Kari ja Jorma Korpela olivat viisiottelijoita. Jorma Korpela osallistui mm. nykyaikaisen viisiottelun Suomen joukkueeseen sekä Moskovan että Los Angelesin olympiakisoissa.
Huippuvuodet ja Puolan matka
Vuodet 1929-30 olivat Paavo Jokivirran huippuvuosia. Hänen ympärilleen muodostui KP-V:n kova maileriryhmä Uljas Känsälän, Armas Peltolan ja Sulo Harjun täydentäessä tasapäistä joukkuetta. Nämä juoksijat ottivat hopeaa sekä maastojuoksun joukkuekilpailuissa että 4×1500 metrin viestissä.
Jokivirta pääsi ensimmäiselle ulkomaan kilpailumatkalleen Puolaan kesällä 1930. Täällä hän saavutti 1500 metrillä ajan 3.59,6 ja hävisi kovakuntoiselle Janusz Kusocinskylle 1,2 sekuntia. Puolalainen voitti olympiakultaa 1932 10 000 metrillä.
Suomen Urheilulehti haastatteli Jokivirtaa tämän saavuttua kotimaahansa (nro 69, 20.6.1930). Hauskassa tarinassa Jokivirta kertoo Puolan kokemuksistaan, jotka hän jakoi yhdessä Antero Kiven kanssa. Jokivirta harmitteli mm. joutumistaan 5000 metrille, vaikka olisi mieluummin juossut 800m.”Jos olisin tiennyt, miten kenkkuja olivat sitten kun heidän piti lupaamiaan matkarahoja suorittaa, niin enpä olisi vaivautunut 5000 metrille.”
Jokivirta tutustui matkalla myös unkarilaisiin kilpakumppaneihin ja yllättyi, miten hyvin nämä tunsivat suomalaisten tuloksia. Varsovan kaupunki oli hänen mielestään kaunis, mutta osin likainen. Ihmiset eivät tienneet urheilusta, sillä vasta kolmas ”ajuri osasi ajaa meidät stadionille, ensimmäisellä kertaa meidän vietiin lentokentälle ja toisella kertaa nyrkkeilyhalliin!”
Sairaus vei voimia
Talvella 1931 Jokivirta sairasti vilustuttuaan hiihtokisojen jälkeen ja sai pahan keuhkokuumeen, mikä johti pitkään kilpailutaukoon. Hän ei toipunut taudista kunnolla vaan palattuaan kilparadoille sai usein helposti pistoksen ja joutui silloin hellittämään vauhtiaan.
Los Angelesin olympiakisat kiehtoivat tietenkin Paavo Jokivirtaa, mutta hän ei enää saavuttanut samaa tulostasoa kuin kaksi vuotta aiemmin. Tosin hän oli pitkään Volmari Iso-Hollon vanavedessä kärkijoukossa toukokuisissa Hämeenlinnan SM-maastoissa. Kaustisen toiset pojat (Uljas Känsälä, Armas Peltola ja Sulo Harju), yhdessä rykelmässä vilahteleva mustahousuinen joukko herätti tuntemattomana outoa kummastusta lukuisassa yleisössä”. KP-V:n erinomainen joukkuepanos, Känsälä kuudes, Peltola seitsemäs, Jokivirta 12:s ja Harju 19:s, merkitsi joukkueelle hopeamitalia Turun Urheiluliiton jälkeen. (Suomen Urheilulehti 9.5.1932)
Kuka olisi lyönyt vetoa edes puolikkaan korvapuustia
Suomen Urheilulehden toimittaja totesi kisan jälkeen, että ”kuka olisi lyönyt KP-V:n toisen tilan puolesta vetoa edes puolikkaan korvapuustia”. Pitkän nenän saivat mm. Turun Toverit, joka oli voittonsa varmuudesta tilannut paikalle oikein valokuvaajan. Jokivirta totesi Suomen Urheilulehden toimittajalle, että pistos rupesi vaivaamaan. ”Olenhan minä nuo meidän toiset poikamme tähän asti voittanut leikitellen.” Paavo antoi kuitenkin tasamaahan tottuneille joukkuetovereineen tunnustusta. Nämä ovat nuoria vielä, mutta toisen kerran tulemme vieläkin lujemmalla sakilla. Toimittaja ihmettelee, miten Pohjanmaalta tulee tällaisia juoksijoita ja vieläpä seura on niin köyhä, ettei se voi antaa pojille matkarahoja!
Heinäkuussa 1932 KP-V:n mailerit herättivät taas huomiota. Helsingin Eläintarhan kentällä käytiin viestijuoksumestaruuskilpailut. KP-V ”yllätti hyvällä esityksellään”, kirjoitti Suomen Urheilulehti. ”Heistä tuli yleisön, jota ei liikaa ollut, jakamattomia suosikkeja. Heillä oli tasainen joukkue, jossa varsinkin Känsälä ja Peltola herättivät huomiota. Viimemainitusta kehittyy vielä uusi Jokivirta Kaustisiin.”
Asiantuntijat olivat yleisesti sitä mieltä, että jos Jokivirta olisi ollut vuoden 1930 kunnossa, KP-V olisi tällä joukkueella ottanut SM-kultaa. Peltolan ja Jokivirran yksityisajat olivat tässä kilpailussa 4.08 luokkaa. KP-V hävisi kullan Turun Urheiluliitolle 0,2 sekunnilla.
Vuonna 1933 Paavo Jokivirta osallistui vielä mm. maastojuoksun SM-kisoihin Savonlinnassa 3,3 km:lle matkalle ja oli kuudes Lauri Lehtiselle ja Volmari Iso-Hollolle noin 16 sekuntia jääneenä. Seuraavana vuonna KP-V otti taas joukkuehopeaa maastojuoksuissa Lahdessa. Nyt Jokivirta oli kolmikosta paras ja voitti Peltolaa pari sekuntia.
Kaksi Paavoa kohtaa
Vielä 1934 Paavo Jokivirta esiintyi juoksuradalla ottaen yhteen itse Paavo Nurmen kanssa Ähtävän kentällä 5000 metrillä. Molemmat olivat jo jäähdyttelijöitä, mutta 3000-päinen yleisö sai nauttia hyvästä kilpailusta – tosin sateissa säässä. Nurmi voitti kilpailun, mutta molempien Paavojen ajat painuivat yli 16 minuutin.
Paavo Jokivirran 1500 metrin aika 3.59,2 alitettiin Keski-Pohjanmaalla vasta 20 vuotta myöhemmin. Hänen aikansa 800 metrillä 1.58,4 ja 3000 metrillä 8.41,4 pysyivät KP-V.n seuraennätyksinä myös pitkään.
Paavo Jokivirran juoksijatoveri Uljas Känsälä kertoi joskus, että Paavolla ei omasta mielestään ollut lainkaan juoksijan lahjoja vaan pääsi tuloksiin pelkästään kovalla harjoittelulla. ”Kun Paavo alkoi juosta, hän viipyi 1500 metrillä yli viiden minuutin. Paavon juoksuaskel oli niin kaunis ja korkea, että se oli silti vetävä.” Loppukirissä Jokivirta oli Känsälän mukaan aina hyvä. Jos tämä oli vain loppusuoralla mukana, hän myös useimmiten voitti kilpailun.
Uljas Känsälä antoi tunnustusta Paavo Jokivirralle myös siitä, miten hän ohjasi ja antoi alttiisti harjoitusneuvoja nuoremmilleen. Hän oli kilpailutoverina miehistä parhain. Hänellä oli hieno taito myös hävitä, ei hän selitellyt tai valitellut. Yhteiset kilpamatkat lämmittivät mieltä pitkään. ”Koskaan ei kaustislaisten juoksijain kesken vaihdettu pahaa sanaa”, Uljas Känsälä kertoi Keskipohjanmaa-lehden urheilutoimittajalle Jukka Korhoselle myöhemmin.
Sodan kynnyksellä Paavo Jokivirta muutti hetkeksi Reisjärvelle. Talvi- ja jatkosodissa Jokivirta sai vääpelin ja sittemmin sotilasmestarin arvon. Eräs kohtalokas muisto liittyi Paavon sotaan. Hän toivoi kovasti tapaavansa nuoremman Voitto-veljensä, ja kuin kohtalon oikusta veljekset tapasivat viimeisen kerran Iisalmen asemalla talvella 1940. Kohta Voitto kaatui sankarivainajana Pitkärannassa 27.1.1940. Voitto oli tuolloin KP-V:n puheenjohtaja.
Vuodet Haapajärvellä
Sodan jälkeen Paavo sai komennuksen puhelinmestariksi Posti- ja lennätinlaitoksen Oulun piirin alueelle Haapajärvelle. Perhe muutti sinne Kaustiselta 1947.
Haapajärvellä Paavo Jokivirta osallistui aktiivisesti urheiluseuratoimintaan, kannusti ja auttoi mm. Kaarlo Toivoa ja Arvo Kippolaa heidän urheilu-urallaan.
Paavo Jokivirta oli luonteeltaan vaatimaton, mutta hänessä oli kosolti luontaista auktoriteettia ja johtajuutta niin työelämässä kuin kotonakin. Hän rakasti urheilua ja seurasi innokkaasti urheilutapahtumia. Vapaa-aikana Paavo liikkui mielellään luonnossa. Hän metsästi, kalasti ja marjasti. Lapset muistelevat, miten usein pöydässä oli isän hankkimaa lintupaistia ja kalaa.
Voimakas sydän hiipui kuitenkin ankaran sairauden edessä 29.11.1963 Haapajärvellä. Jokivirta oli kuollessaan 58-vuotias.
Lähteet
Paavo Jokivirran lasten (Anna-Liisa Tulokas, Leena Korpela ja Heikki Jokivirta) haastattelu 2.5.2013
Pekka Kivelä: Sata vuotta Oivan jalanjäljillä, Kaustisen Pohjan-Veikot 1914-2014.
KP-V:n arkisto
Keskipohjanmaa-lehti
Jakobstads Tidning 5.6.1934
Suomen Urheilulehden vuosikerrat 1928-32