Viimeinen körttipuku

Viimeinen körttipuku
Tämä ei suinkaan ollut Suomen viimeinen körttipuku, vaan käytännössä viimeinen sellainen
Kaustisella, joka on ollut vuosikymmeniä tunnetusti Suomen evankeelisin seurakunta. Kun
seurakunnan viimeinen, herännäisyyteen kallistuva pappi, rovasti Kuno Ferdinand Strömmer
v. 1913 jätti seurakunnan ja siirtyi Tyrnävälle, ei muiden kuin evankeelishenkisten pappien ole
tarvinnut seurakunnan paimeneksi yrittääkään.
Murros uskonnollisessa ajattelutavassa alkaa 1880-luvulla, kun Kristian Sjöblom oli
apulaispappina, mutta lopullinen maanvyörymä siirtyi ensimmäisen maailmansodan aikaan,
Vikströmin ollessa kirkkoherrana. Hän päästi maallikkosaarnaajan, Heikki Tikanderin saarnatuoliin,
jota toisin ajattelevat seurakuntalaiset pitivät kirkon häväistyksenä, koska Heikillä ei ollut
tuomiokapitulin saarnalupaa ja hän oli alkanut julkisen elämänsä uran sianporsaan kauppiaana:
Siksi hänet tunnettiinkin vain nimellä ”Sika-Heikki”. Hän kuului ajan tavanmukaisiin
maallikkosaarnamiehiin, jotka ”kulkivat emäntiä pitkin” saarnamatkoillan.
Kirjoitettiin vuosi 1888. Körttipuku oli hävinnyt jo käytöstä. Vain joku vanha naisihminen puki sen
vielä ylleen kirkkomatkalle, koska se oikeastaan oli vanha suomalainen juhlapuku. Mutta sitten tuli
vähän yli 20-vuotias neitonen Haapajärveltä vanhempiensa entiseen kotikylään Rauman
Mankkilaan. Hän oli entisellä kotipaikkakunnallaan kuulunut herännäisiin ja pukenut körtit ylleen.
Mankkilan ”Aleksin talon” silloinen omistaja oli Juho Rauma. Hän oli 65-vuotias leskimies.
Ensimmäine vaimo oli Kokkolan Kallisesta, toinen Sandkullasta. Manda Rauma oli neitosen nimi ja
hänen isänsä ja äitinsä olivat palanneet tyttärensä mukana kotiseudulle. Juho kosi tyttöä
kolmanneksi emännäkseen ja vanhemmat, jotka kuuluivat maattomiin, vastasivat tietysti
myöntävästi isännän kosintatarjoukseen. Maan tavan mukaan tyttärellä ei ollut muuta neuvoa kuin
taipua.
Häät pidettiin ja kaikki näytti ulkonaisesti sujuvan nuottien mukaan, mutta toisen hääpäivän aamuna
tulee ukko ulos kamarista nuoren vaimonsa körttipuku kainalossa, menee ulos tallin taakse ja siellä
hakotukin päällä hakopiilulla hakkaa puvun hienoiksi kappaleiksi. Näin kävi viimeisen körttipuvun
Kaustisella. Vain Puhkion Anna-muorin, joka kuoli 1916 lähes 100 vuoden ikäisenä, jäämistöstä
löytyi lopullisesti viimeinen körttivaatetus. Hänen isänsä Aabraham Kentala oli ollut hurskas mies
ja tytär pysyi uskollisena isän muistolle kuolemaansa saakka. Hän ei ollut naimisissa ja lahjoitti
aikanaan omistamansa Puhkion tilan nykyisen omistajan isoisälle, joka oli tullut Salonkylän
Prelliltä ja nainut Finnin Lassin tyttären.
Mutta Juho Raumaan palataksemme, niin olisiko uskonnollinen vakaumus ollut syynä tähän hänen
mielenosoitukseensa? Talossa on säilynyt vain yksi hartauskirja Raamatun ja virsikirjan lisäksi
hänen ajaltaan ja se on: ”Täydellinen vuosikerta valituita saarnoja”. Martti Lutherin kirjoittamia ja
vuosiluku on 1885. Silloiseksi omistajaksi on merkitty Karoliina Rauma. Naapurissa oli v. 1843
F.G. Hedbergin kirjoittama Galatalaisepistolan selitys, jossa hän kiivaasti hyökkää heränneitten
käyttämää körttipukua ja renkvistiläisten pitkää partaa vastaan.
Juhon veli, tunnettu nimellä ”Retu-Heikki”, kävi Pietarissa työmatkoilla: Siellä hän varasti kirkkoon
murtauduttuaan Raamatun ja joi kirkkoviinit kreikkalaiskatolisesta kirkosta. Kun hän joutui
tekosestaan kiinni ja joutui tutkintovankeuteen, lahjoi hän sormuksella vartijan. Pääsi näin pakoon
ja joutui uudelleen kiinni. Heikin olisi käynyt kalpaten ja tällaisesta rikoksesta olisi ollut Siperia
edessä, mutta hän osasi uskottavalla tavalla lisätä hölmöyttään, mistä johtui, että Kaustisen kunnan
miehille tuli tiedustelu, olisiko Heikin kaikki ruuvit ollenkaan tallella. Kunnan johtomiehet
armahtivat Heikkiä ja lähettivät todistuksen, että mies on pähkähullu. Niin Retu-Heikki pääsi
pälkähästä. Hänet vapautettiin syyntakeettomana.
Ei kai itse Juho-isäntäkään ollut kauas karahtanut pöllöjen puusta, sillä mitä muutakaan voi hänen
vaimonsa puvun hakkaamisesta ajatella. Vaikka onhan niin, että uskonnollinen kiihko, jos sitä
hänellä oli, teettää ihmisellä mitä vain.
Tämä tapahtui Mankkilan kylässä. Nimi on harvinainen ja esiintyy vain parilla muulla
paikkakunnalla Suomessa. Mankki oli tuhkurin eli vesikon, nykyään erikoisen harvinaisen
turkiseläimen, keskiaikainen nimitys, mikä esiintyy vain vanhoissa asiakirjoisa. Ei edes Lönnrotin
sanakirja sitä tunne.
Ilmari Wirkkala