Konsta Känsäkoski syntyi Kaustisen Känsäkoskella syyskuussa 1896, perheen esikoiseksi. Reinhold ja Maija Loviisa Känsäkosken vanhimpana lapsena Konsta sai vastuulleen nuorempien sisarusten paimentamisen jo neljävuotiaasta, kuten hän kertoo jälkipolville säilyneissä muistelmissaan. Konstan tarina on rikkaasti ja eläväisin sanankääntein kerrottu, ja on hienoa saada välittää se Arviitin sivuilla eteenpäin. Kertomuksilla on sen verran mittaa, että julkaisemme ne täällä useassa osassa. Tämä on osa yksi.
Lähtö Amerikkaan alkoi kutkuttaa nuoren Konstan mielessä vuoden 1913 keväällä. Konstan Ida-tädin mies William Wallila oli ollut Amerikassa jo kaksi kertaa, ja suunnitelmissa oli tuolloin lähteä matkaan kolmatta kertaa, koko viisihenkisen perheen kanssa. Konsta itse kertoo, että tuona vuonna Kokkolan kaupungissa oli paljon venäläistä sotaväkeä ja kansan parissa ennustettiin sodan tuloa. Känsäkosket asuivat tuolloin Kokkolan Hakalahdessa. Mahdollinen sodan uhka kammoksutti Konstaa, joka alkoi pian ajaa eteenpäin ajatusta että hän lähtisi myös Amerikkaan sukulaistensa kanssa. Kotiväki vastusti sitä ensi alkuun, olihan Konsta vasta 16-vuotias, mutta hän sai kuin saikin vakuutettua sekä vanhempansa että Wallilan perheen ja pakkasi tavaransa. Passin Konsta haki Kokkolasta kesäkuun lopulla.
Wallilat ja Konsta kulkivat ensin Liverpooliin, Hankoniemen kautta, heinäkuussa 1913. Ennen lähtöä koettu silmätulehdus painoi Konstan mieltä ja silmät tarkistettiin usein matkan aikana. Tämä ei kuitenkaan ollut niin kohtalokas vaiva kuin muuhun seurueeseen iskenyt merisyyhy, joka loppujen lopuksi esti Walliloiden pääsyn perille. Koko perhe otettiin sairaalaan Bostonissa ja lähetettiin aikanaan takaisin Suomeen, mikä kertoo siitä, millaista terveydentilaa siirtolaisilta Amerikan päässä odotettiin. SS. Cymric-aluksen matkustajaluettelossa lukee Walliloiden Tauno, Taito ja Arvid -poikien kohdalla ”Hold by Doctor”, aivan ’Konstantin Känsänkosken’ yläpuolella.
Konsta kuitenkin säilyi terveenä ja pääsi astumaan laivasta Amerikan mantereelle puolenpäivän jälkeen. Hänen määränpäänsä oli Coloradon Victor, kaivoskaupunki, jonne matka kulkisi Chicagon kautta. ”Kaikkia matkustajia kehotettiin ostamaan itselleen eväskorit asemalla olevasta kaupasta matkaa varten, ja nämä korit olivat sitä isommat, mitä pitempi oli matka.” Konstan muistiinpanoista välittyy matkan tunnelma. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin hän kykeni palauttamaan mieleensä miltä tuntui edetä itselle tuntemattomassa maailmassa vain rajallisilla kielitaidoilla.
”Heinäkuun 10. oli ihana kesäpäivä kun juna kulki halki idän valtioitten ja sivuutti ihania ja kauniita kaupunkeja ja ihmiset oli puettu kesäpukuihin ja kaikki näytti niin loistavan rikkaalta. Sitten seuraavana aamuna saavuimme Chicagoon, tähän loistavaan miljoonakaupunkiin joka ihmisten paljoudessa kihisi kuin mettiäispesä. Saavuimme New York Central rautatieasemalle josta vietiin Northwestern asemalle hevoskyydillä, siihen aikaan oli vielä coach vaunut joita hevoset veti Chicagossa, se ei ole sen vanhempi asia. Sitten matkani jatkui lännen valtioiden yli, Iowa, Nebraska ja Colorado. Heinäkuun 13. päivän illalla myöhään saavuin Colorado Springsiin.”
Nukuttuaan yön asemalla Konsta jatkoi matkaa Victoriin, jonne juna meni vain kerran päivässä. ”Makasin penkillä kunnes aamu joutui ja aurinko kauniisti paistoi. Kun kävelin ulos asemahuoneesta huomasin että likellä oli hirviän korkia vuori joka kohosi ilmaan taivaita kohti kuin seinä. Myöhemmin tulin tietämään että se on Pikes Peak vuori jossa on kaksi huippua ja niiden huippujen väliin on tehty silta joka on korkein silta Amerikassa.”
Konsta ei ollut koskaan nähnyt niin paljon autoja, kuin Colorado Springsissä, varsinkin kun vielä Chicagossa ajeltiin hevoskärryillä. Myöhemmin kävi ilmi, että kaupunki oli ilmanalansa takia suosittu huvilakaupunki varakkaalle väelle. Konsta kertoo samalla myös kielitaidostaan tai sen puutteesta seuraavaa: ”Päivällä pistäydyin ravintolaan jossa oli paljon väkiä ja koska ruoka alkoi maistaa, ja kun istuin miehen viereen pöytään ja näin miten hän söi maukasta kalaa päivälliseksi, niin viittasin palvelijalle että minäkin haluan samanlaisen aterian. Syötyäni päivällisen maksoin niin isolla rahalla että arvelin sen riittävän ja sain rahasta takaisin oikein. Oli käytettävä Salomonin viisautta niin paljon kuin mahdollista kun ei osannut puhua.” Myös tieto junan lähtöajasta esitettiin Konstalle piirtämällä kellon viisarit paperille kello kuuden kohdalle.
”Matka Colorado Springsistä Victoriin oli neljäkymmentä mailia vaan se otti neljä tuntia mennä se matka, ja oli kaksi veturia vetämässä kahta rautatievaunua, sillä sinne oli niin jyrkkää nousua 8 ja 9 tuhatta jalkaa meren pinnasta.” Perillä Victorissa oli tarkoitus olla suomalaisia odottamassa, mutta tässä kohtaa matkaan tuli mutka.
William Wallilan veljet Leander ja Oskari Wallila olivat töissä Victorissa ja Kokkolan tulijoista oli laitettu heille viestiä. Kun Konsta ei kohdannut ketään suomenkielistä asemalla, hän suuntasi Victorin postitoimistolle, joka sekin oli kiinni iltakymmeneltä. Ainoaksi avuksi osoittautui lähellä ollut kapakka, josta kantautui kodikkaalta kuulostanut ruotsin kieli. Kapakassa Konsta esitti kaikella ruotsintaidollaan sen, mihin oli menossa, ja häntä lähti saattamaan kaksi ruotsalaista, kertoman mukaan jonkin toisen suomalaisen luokse. Konstaa alkoi kuitenkin hirvittää heidän kävellessään, varsinkin kun he kulkivat poispäin kaupungin valoista. ”Sitten tuli mieleeni että minä nyt kuitenkin olen joutunut ryövärien käsiin ja nämä kaksi rotevaa miestä minua taluttaa vasta maahan, samalla reväisin itseni heistä irti, missä en varmaan olisi onnistunut elleivät he olisi olleet pahoin juovuksissa. Juoksin kaupungille ja menin erääseen apteekkiin ja miehet perässä sinne.”
Kaikeksi onneksi, pahalta näyttänyt tilanne kuitenkin helpotti pian. ”Noin viidentoista minuutin kuluttua toinen mies saapui takaisin ja hänen matkassaan oli suomalainen mies ja hän esitteli itsensä ja sanoi että häntä nimitetään Teuvan Kaapiksi. Niin sitten naurettiin ja nämä kaksi miestä tiesi että minä olin kuusalla heidän hyvästä tarkoituksestaan vaan pelkäsin enkä uskaltanut tulla heidän matkassaan suomalaiseen taloon. Teuvan Kaappo vei minut Leander Wallilan asunnolle.”
Kävi ilmi että Wallilan veljekset olivat odotelleet asemalla joka ilta viikon ajan, ja tulleet siihen tulokseen että matka oli myöhästynyt. Konsta kertoi Wallilan perheen jääneen Bostoniin ja tulleensa Victoriin yksin. Kun Bostonista tiedotettiin, että Wallilat lähetettäisiin takaisin Suomeen, koetti Leander Wallila vielä lakiteitse järjestää asiaa, mutta merisyyhy ei ollut ottanut parantuakseen ja perhe lähti kotimatkalle.
Näin Konsta Känsäkoski oli päässyt Amerikkaan ja asettunut Victoriin, Coloradoon. Mitäpä maailma odotti tältä kaustislaiselta, joka ei ollut vielä 18 vuotta täyttänyt? Siitä Konsta kertoo tarinan seuraavassa osassa.