Amerikan siirtolaisuus oli osin seurausta kehnoista elinoloista 1800-luvun Suomessa. Leipä oli tiukassa erityisesti 1850-luvulla ja Suomessa vallitsi paikoin nälänhätä. Oolannin sotaa seuranneiden kymmenen vuoden ajanjakson yhteydessä puhutaan nälkävuosista: ensinnäkin viljavarastot olivat paikoin tuhoutuneet brittien pommituksissa, mutta tätä seurasivat vielä poikkeuksellisen rankat ajat surkeiden satojen myötä, eikä näin vaikeita vuosia ollut nähty sitten 1600-luvun.
Taudit kuten lavantauti jylläsivät, ja esimerkiksi vuonna 1865 Suomen väestöstä menehtyi miltei kahdeksan prosenttia. Tilanne huononi vielä entisestään, sillä vaikean talven 1866-1867 jälkeen, kylmänä kesänä ei isossa osassa Suomea saatu satoa käytännössä ollenkaan ja vuonna 1868 nälkään ja tauteihin menehtyi miltei 140 000 ihmistä. Tätä taustaa vasten, suuren osan suomalaisista jouduttua kerjuulle, ei ole vaikea kuvitella Pohjois-Amerikan houkutelleen luokseen lähtijöitä – erityisesti mikäli suvussa tai tuttavissa oli Amerikkaan jo lähteneitä, jotka laittoivat kotiin rahaa ja postikorttia ja kehottivat seuraamaan perässä. Myös Amerikassa julkaistut suomenkieliset sanomalehdet kertoivat elämästä uudella mantereella, ja lehdet löysivät tiensä myös kotimaahan jääneiden käsiin.
”Uudessa maailmassa odottaa uusi elämä, uusi alku mahdollisuuksien ja seikkailujen kultamaassa”, erästäkin elokuvaa lainataksemme. Köyhyyden kahleet tahdottiin ravistaa niskasta ja siirtyä torpparista talolliseksi. Amerikassa tahdottiin tienata talorahat tai mahdollistaa kotiin jäävän perheen pärjääminen. Tai, mikäli Suomessa ei enää ollut mitään, teki se lähtemisenkin helpommaksi. Kertoman mukaan myös avioelämän rikot saivat monet lähtemään Amerikkaan siirtolaiseksi, sillä joillekin oli kunniakkaampaa pakata laukkunsa ja astua laivaan kuin käydä viralliseen avioeroon. Toisaalta moni matkaan lähtenyt oli hädin tuskin täysi-ikäinen, ja ehkä mielessä oli löytää maailmalta mielitietty samalla.
Tsaari Aleksanteri toisen valtakaudella (1855-1881) tehtiin joitakin uudistuksia, joilla oli merkittävä vaikutus siirtolaisaallon syntymiseen. Muun muassa maaorjuudenkin valtakaudellaan lopettaneen tsaarin antama passiasetus mahdollisti matkustamisen ulkomaille vuodesta 1862 lähtien. Lääninhallitus sai kihlakunnilta tiedot passihakemuksista ja hakijoille myönnettiin kaksi kuukautta voimassa olleet passit, mikäli heillä oli esittää paikkakunnan poliisilta haettu esteettömyystodistus. Sen saadakseen tuli täyttää muutamakin ehto, ja suurta roolia näytteli 1850-luvulla sodittu Krimin sota jälkiseuraamuksineen. Kaikki kutsunnassa kelpoisiksi todetut 21 vuotta täyttäneet miehet olivat asevelvollisia, ja tuolloin heitettiin arpaa siitä, ketkä saisivat lähteä sotimaan tsaarin armeijaan kolmeksi vuodeksi. Kieltämättä tällä oli lisäksi se vaikutus, että väärän arvan saaneet pyrkivät monesti keinolla millä hyvänsä välttämään armeijan, muun muassa pakenemalla Ruotsiin ja suuntaamalla siirtolaiseksi sitä kautta, tai lähtemällä matkaan ennen 21 ikävuotta. Esteettömäksi ei myöskään voitu todeta, mikäli oli perheen ainoa työhön kelpaava poika.
Virallinen reitti länteen kulki Hangon kautta. Esimerkiksi keskipohjalaiset siirtolaiset ostivat usein matkalippunsa Kokkolasta Georg Saksalta, jonka jälkeen suunta kävi junalla tai hevospelillä Hankoniemelle ja sieltä Tukholman, Oslon tai Kööpenhaminan kautta Englannin satamiin, kuten Liverpooliin, jossa astuttiin johonkin suurista Atlanttia ylittävistä laivoista.
Erityisesti vuosisadan vaihteessa siirtolaiset kulkivat eräillä maailman suurimmista ja nopeimmista laivoista, joita Cunardin ja White Star Linesin kaltaiset laivayhtiöt rakennuttivat. Valitettavasti myös vuonna 1912 uponnut Titanic vei syvyyksiin mukanaan 43 suomalaista, joista suurin osa oli matkustanut siirtolaisina kolmannessa luokassa. Keskipohjalaisia ei Titanicin matkassa ollut: lähimpänä lienee ollut Kivijärveltä kotoisin ollut, turmasta selviytynyt Juho Niskanen (n. 1870-1927), joka oli matkalla Bostoniin.
Matkaliput olivat tuohon aikaan kalliita ja niiden tienaamiseen työllä meni aikaa. 1900-luvun alussa suomalaiset laivayhtiöt ryhtyivät varsinaiseen hintasotaan, joka laski lippujen hintoja – ainakin aluksi. Höyrylaiva-Osakeyhtiö Nord tarjosi matkan ensin 100 markalla vuonna 1903, johon Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiö kumppaneineen vastasi 79 markan lipuilla. Nykyrahassa nämä olisivat noin 450-550 euron hintaisia pilettejä, ja sadan markan hintaisen lipun tienaaminen vaati monen kuukauden työn. Moni lainasi lippurahat perheeltä tai sukulaisilta, jotka hekin saattoivat paiskia töitä ansaitakseen lippurahat lähtijälle.
Matkaan lähdettiin monesti porukalla, samalta kylältä saattoi olla samassa laivassa monta kaustislaista ja matkustajaluetteloiden perusteella he liikkuivat kimpassa. Luetteloihin on myös merkitty, mikäli perillä odotti sukua tai tuttavia, ja oliko siirtolainen matkalla vaikkapa veljen tai sedän tai vanhemman luokse jonnekin kaivoskaupunkiin. Montaa odotettiin vaikkapa Fitchburgissa tai Calumetissa.
Myös terveystarkastus tuli läpäistä, sekä lähtiessä että Amerikan päässä, kuten Konsta Känsäkosken tarinasta voimme lukea. Vaikea ihottumakin saattoi olla esteenä, saati sitten silmä- tai keuhkosairaudet, vaikka vaiva olisi tullut matkan aikana. Määräsatamassa ei monesti annettu armoa, vaan kelpuuttamattomat siirtolaiset käännytettiin takaisin tyhjin käsin. Myöhemmin siirtolaisten riesaksi tulivat vielä siirtolaiskiintiöt: vuonna 1924 voimaan tulleen Immigration Actin myötä viisumit myönnettiin maksimissaan kahdelle prosentille kutakin kansalaisuutta, verrattuna vuoden 1890 väestönlaskennan tuloksiin. Kaikkiaan 165,000 vuotuisen siirtolaisen raja pudotti saapujien määrän murto-osaan aikaisemmasta. Vuonna 1927 tätä muokattiin vielä niin, että pohjana oli vuoden 1920 väestönlaskenta. Näiden lukujen perusteella Yhdysvalloissa oli vuonna 1920 339,000 suomalaista, mikä vastasi noin 0,38% osuutta koko USA:n väestöstä. Myös Kanadan viranomaiset asettivat vastaavia rajoituksia saapuville 1920-luvulle tultaessa.
Kaiken tämän jälkeen oli edessä tienaaminen, kaivoksilla, metsissä tai millä vain työmiehen taidoilla taikka palvelusväkenä. Antaisiko Amerikka sen mitä matkalainen oli uskaltanut vuosien ajan toivoa osakseen?