Australian sokeriruokoviljelmiltä tienatut rahat antoivat kaustislaiselle Artturi Timmebackalle alkupääoman oman kuljetusyrittäjyyden aloittamiseen ja talokauppaan. Teerijärvellä syntynyt ja orvoksi nuorena jäänyt Artturi oli pitkäjänteinen ja työtä pelkäämätön mies, joka palasi kolmen vuoden kuluttua 1927 takaisin kaukaisesta kohteestaan, osti puolet aiemmin kestikievarina ja apupappilana toimineesta talosta, josta suku käyttää nimeä Koti Mosala.
Siitä sai Timmerbackan perheyritys alkunsa ja toimii yhä, lähes sadan vuoden ikäisenä kuljetusyrityksenä jo kolmannessa polvessa.
ArtturiTimmerbackan isä oli menettänyt tilansa liiketoimissaan, ja niinpä Artturi-poika joutui Kaustisen Varilaan ruotsia puhuvana poikasena isovanhempiensa hoiviin. Lähtökohdat eivät olleet lupaavat, mutta nuorukaisena häntä kutsui ensin salainen suojeluskunta sekäVimpelin sotakoulu sekä tehtävät kansakuntamme kuohunnan alkuvaiheissa 1918. Aili-puolisonsa Artturi löysi Kaustisen pappilassa, jossa nuorikko oli sisäkkönä ja Artturi rovasti Keijolan renkinä.
Australia oli houkutellut heti häiden jälkeen 1924. Kun Artturi tuli takaisin, perheessä oli jo ensimmäinen lapsi, 2,5-vuotias Anneli. Kirjeenvaihto oli ollut kaiken aikaa vilkasta luonnollisesti.
Artturi ajoi rahtia ja olipa kuorma-auton lavalla tilaa joskus juhlijoille, jotka urheiluinnostuksen vallassa matkasivat Kalajoelle kesäjuhliin. Talvisodan jälkeen Artturi, Johannes Järvelä ja Huugo Salo ostivat kaksi linja-autoa Karjalan liikenteeltä. Ne olivat 27-paikkaisia kulkupelejä. Miehet saivat luvan liikennöidä Kyyjärven-Kokkolan -linjaa.
Jatkosota vei autot ja vain toinen niistä palautettiin. Sodan jälkeinen rengaspula johti kuitenkin liikenteen epäsäännöllisyyteen ja luvan menettämiseen.
Toinen reitti oli Kokkola-Kyyjärvi, ja sitä ajettiin Köyhäjoen kautta Halsuan Kanaseen saakka. Nyt haasteena oli talvisen tien auraaminen. Artturi yritti saada kunnan,KPO:n ja meijerin korvaamaan erillisen aura-auton kustannuksia. Taakan jakajia ei oikein löytynyt, ja reitti jouduttiin lopettamaan tappiollisena, vaikka matkustajia olikin paljon.
Matkalla sattui kaikenlaista. Kerran joku halsualainen oli asetellut potkukelkan ja lakanoita merkiksi talonsa kohdalle, että autonkuljettaja ymmärtäisi pysähtyä. Arvaahan sen, miten kelkalle kävi.
Sitkeästi Artturi oli kuljettanut kuitenkin rahtia aina sotavuosiin saakka. Artturi itsekin oli rintamalla, mutta halusi yrityksensä kuitenkin jatkavan. Apuun tuli vanhin pojista, vuonna 1929 syntynyt Veikko. Pulmana oli vain se, ettei Veikko saanut vielä ajokorttia.
Mutta kun KPO:n johtaja Artturi Toivonen vaatimalla vaati tavaroita Kokkolasta, Veikon oli lähdettävä matkaan. Koulu jäi kesken, kun 14-15-vuotias poika ajoi rahtia Kokkolan ja Kaustisen väliä. Muutaman kerran ns. lentävä poliisi otti auton kiinni: Toivonenko mukamas oli kuljettaja? Ei kun tämä poika! Sakot maksoi KPO, mutta ajot jatkuivat.
Veikko joutui kerran hakemaan ajolupaa nimismiesTainiolta Tunkkarilta, koska Virkkalan Oton auto ei ollut lähtenyt käyntiin. Veikko ajoi auton Tunkkarille, mutta käveli loppumatkan, jolloin Tainio kysymään, milläs pelillä poika on matkassa. ”Ja muista poika, että valtion teissä on ojat molemmin puolin”, oli Taino sanonut luvan antaessaan. Kokenut virkamies arvasi jutun juonen.
Artturi Timmerbacka oli luonteeltaan rehti ja yhteistyötä hakeva mies. Eräs tarina kuvaa hänen luonnettaan, kun hän kerran joutui kuljettamaan Kokkolassa olleita sotavankeja Kaustiselle töihin. Mosalassa istuttiin muitta mutkitta ruokapöytään, niin vangit kuin muukin väki, ja käytiin läpi itse kunkin elämän kohtaloita.
Välirauhan aikaan Artturi hankki sen ajan mukaan häkäpytyn autoonsa polttoainepulan takia. Veikko kävi hakemassa (edelleen ilman ajokorttia!) Jyväskylästä Citroen-merkkisen, aura-autoksi ajatellun kulkupelin, mutta sen kanssa oli paljon vaikeuksia. Renkaatkin olivat täynnä patteja. ”Onneksi patit on rattaissa eikä niskassa”, huuomorintajuinen Artturi jutteli. Tuttu poliisi oli saatellut Veikon autoineen Saarijärven rajalle.
Kerran Veikko oli taas ajossa Halsualla, kun poliisi Palosaari nosti pyöränsä linja-auton kyytiin ja kyseli hämillään, että kukas tätä autoa ajaa…Jonkun aikaa pähkäiltyään Palosaari joutui katsomaan asiaa läpi sormien, kun joku tuttavakin sanoi, että kyllä se on paras, antaa tuon pojan ajaa.
Puutavaraakin ajettiin sodan jälkeen Yksipihlajaan. Yksi apukuskeista oli Varilan Matti, jolla oli suhteellisen raskas kaasujalka. Pari kertaa koko lasti humahti ojaan, ja Matti vain veti lakkia syvemmälle päähänsä…
Kaikesta huolimatta Veikko ajoi sitten täysi-ikäiseksi päästyään kortin ja uusii sen säännöllisesti edelleen. Kilometrejä on elämän varrella tullut miljoonia ilman ainuttakaan kolaria. Pitkään hän oli postiauton kuljettajana Kokkola-Vaala -välillä, mutta ajoi silloin tällöin myös muita kuljetuksia ja auttoi nuorempaa veljeään Jormaa.
Artturi Timmerbacka kuoli yllättäen 1951, vain 54-vuotiaana. Kymmenestä lapsesta seitsemän oli alaikäisiä.Perintönä oli liikennelupa puolison nimissä. Vanhimmat sisarukset totesivat kuin yhdestä suustä, että ”kunnalle emme mene, me pidämme kyllä nuoremmista huolen”.
Tyttäristä Inkeri ja Sofia olivat jo saaneet oppia liikennöinnistä hankkimalla pikkutienestiä rahastajan hommista. Asiakkaat maksoivat tietysti paperirahalla ja kolikoilla. Mosalassa tytöt veivasivat mankelilla paperirahat sileiksi, ja kehuivat kylällä, että meilläpä mankeloidaan rahaa!
Jorma Timmerbacka (s. 1937) pääsi armeijasta 1958. Liikennelupa äidin nimissä oli jotain konkreettista. Niinpä hän marssi Osuuspankkiin Annalan Mikon puheille ja pyysi lainaa auton ostoon. Hyvä niin, mutta ”melkein puoli kylää” piti hommata takaajiksi. Mieleen jäivät erityisesti Järvelän Viljon sanat: ”Kyllä minä yrittäjyyttä haluan tukea.”
Sen kummempaa liiketoimintasuunnitelmaa ei Jormalla ollut, mutta töitä oli kyllä tarjolla, sillä teitä rakennettiin paljon. Niinpä hän kolkutteli pian Koivoston autoliikkeen ovea ja sai ostettua ensimmäisen oman Bedfordin.Siinä oli normaali rappukippi, jolla hiekkaa ajettiin ahkerasti viikkokaupalla.
Tuli vuosi 1964. Kaustislaiset olivat perustaneet ahkerasti turkistarhoja ja Jylhäntien varteen rakennettiin rehusekoittamo. Sen toimitusjohtaja Jukka Paavola kyseli paikkakunnan automiehiltä, vosisivatko ne harkita tarjousta, jonka perusteella ryhtyisivät kuljettamaan kalanperkausjätteitä turkisrehusekoittamalle Jäämereltä Kaustiselle. Jukka kannusti testaamaan kuljetusta, jonka jälkeen tarjous olisi helpompi laatia.
Vain Jorma Timmerbacka teki tarjouksen. Siitä alkoi uusi ja merkittävä vaihe yrityksen historiassa.
Tiet Lapissa ja Pohjois-Norjassa olivat hurjat. Reissussa meni viikon verran, ja yhteydenpito kotiväkeen sujui vain puhelinkioskien avulla. Tähän työhön kuitenkin tartuttiin, Jorman Sinikka-puoliso sai oppia tekemään tuhdit eväät reissumiehelle, joka palasi kalalta haisevana ja väsyneenä kotiin. Kalan hajuun saivat tottua myös inarilaiset kahvilanpitäjät.
Jorma teki uskomattomalta tuntuvan pioneerityön rehun kuljettamisessa. Autoja oli uusittava ja mietittävä niiden varustusta soveliaaksi. Malleja ei ollut. Sinä tulivat erilaiset valmistajat tutuiksi, samoin Jorma oppi ajamaan vaikeissa oloissa ja kiperissä tilanteissa. Kun uutta rekkaa piti peruttaa ensi kertaa Mosalan pihaan, tarvittiin Veikkoa lyysäämään ja kärsivällisyyttä muilta Varilantiellä kulkijoilta. Huollotkin tehtiin omalla pihalla. Lopulta Jorma hämmästytti peruutustaidollaan Jäämeren satamissa, missä rekka oli sovitettava joskus äärimmäisen ahtaaseen tilaan ranskalaisen sotalaivan kylkeen.
”Miten Jumalantähden sitä oikein lähtee ajamaan kalaa Norjasta”, sanoo Jorma Timmerbacka joskus miettineensä. Häntä lohdutti kuitenkin, että olihan siellä muitakin kuljettajia niillä kapeilla teillä. Eikä matka aina suuntautunut Hammerfestiin tai kalapakastamoille. Kerran Jorma vei Oulusta metvurstitankoja Murmanskiin Venäjälle. Perillä koko kuorma purettiin varaston lattialle ja tyhjät laatikot kontrollin vuoksi punnittiin.
Moskovaan Jorma vei ennen olympialaisia suomalaisia lastenruokia rekkalastillisen. Maa ja kaupunki olivat outoja, virheellinen viisumi koski vain kaupunkia eikä paikallista valuuttaa ollut. Suomalainen rekka tuli vastaan, ja kollega antoi vähän ruplia puhelinrahaksi. Jorma pääsi soittamaan Suomen suurlähetystöön ja sai ohjeen mennä keskustullikamarille. Jorma näytti vielä ohjetta liikennepoliisille, joka rauhallisesti komensi lähemmiltä kadulta auton oppaaksi.
Lopulta päästiin oikeaan kohteeseen. jossa paikalliset maatuskat järjestivät nopeasti myyntipisteen. Siihen ilmestyi kuin tyhjästä pitkä jono turkkeihin pukeutuneita naisia koemaistelemaan pilttipurkkeja. Koko lasti oli myyty hetkessä!
Jorma Timmerbackan kolme poikaa jatkavat yrityksen leivissä. Juha, Petri ja Tero ovat nyt ruorissa, ja löytyy myös seuraava Arttu, Petrin poika, joka on aloittanut kuljetushommat. Jorma on edelleen mukana ja pitää itsensä ajokunnossa. Viisi autoa on jatkuvasti menossa Suomen ja Euroopan teillä. Nuorille Timmerbackalaisille on yrittämisen perinne ja mallit iskostettu.
Ja tietenkin perinteet velvoittavat. Tällainen homma onnistuu vain ammattitaitoisten kuljettajien avulla.
PEKKA KIVELÄ
