Kertoja Väino Timonen, mv. s. 1897 Kaustisella
Minä muistan hyvinki alakuperäsiä maanvilijelysasioita. Siihen aikhan, ko ei peltoja vielä eikä ketoja palio ollukka, että kaikki oli luonnonniittuna ja sitte nii ei ollu vielä niin sanottuja fälttejä, oli vain semmonen kurikkalainen. Soli semmonen niinko kuusen juuri ja se runko semmonen vinkkeli ja siinoli sitte terä ja siipi, ne oli rautaa siinä, mutta muuten soli puuta ja siinoli yks semmonen selekä, josta toisella kärellä pirethin kiini ja semmoset puuaisat. Siinoli semmonen pyöriä puupooma ja aisoisa oli sitte kaks semmosta puolakalamia, jos oli reikä, että se pooma mahtu siittä ja se pistethin sitte niinko reivinpuu siihen puupoomhan ja siinoli pieni puuluutinki, ettei se päässy tulehan pois siittä ja sitte se pääsi näin pyörihän.
Ja sitte oli tuomosia niinko saharoisa eli auran aisoisa semmonen rautaviilu niinko puukko. Sitä ajethin sitte enstä aina nuin kiivun levynen kerosta, niin se viillethin sillä puukolla ja sitte sillä puuaurallla, ko siinei ollu puukkua isseshän, muuta ko se rautanokka ja se siipi, niin sillä sitte ajethin, niin se käänsi sen.
Se sanoki tuo Anttilan Oska, että ko näitä auroja oli ruvennu tulehan, niin soli sitte joku sanonnu, että olis nyt vanhat miehet näkemäsä, miten maa oikhen kääntyy.
Äkheitä ei ollu muuta, ko semmonen oman maan äjes, joka oli puukapulat – soli kolomijatkonen ja tuolla lailla ne meni näin ja sitte oli kara siittä läpi ja kolome semmosta jatkua ja sielä rautapiikit, kaks piikkiä oli aina joka palasa ja se sillä suju nuin. Sitä sanothin oman maan äkheks.
Semmonen äjes oli ja sitte oli tuomonen niinsanottu koveloäjes, soli vishin tarkotettu, ettö ko ketonaki maa oli ollu ja son sillä fältillä käännetty, niin non sillä sitte saannu sitä fälttimaata äjestettyä.
Muita äkheitä ei ollu olemasaka. Joku oli sanonnu siittä jatkoäkhestä, että ko sen alle joutuu semmonen turpas, ni se sielä pulijuu ja pyörii sielä alla enstä, ko se menee ensimäisen jatko sivu ja se sujuu se äjes ja se sielä mukluttaa ja pulijuttaa sitä. Viimen se joutuu sen takimaisen jatkon alle, ni se sitte vain niinko heittää sitä takapuolthan, että haista perse ja se turpas jää pellolle, ko viimen se äjes sen jättää pois puolesthan. Ja niin se tekiki. Se takaa viimenen jatko, ko hevonen meni kovempaa, ni tahto joskus heittää sen sinne ympäriki, ko oli iso turpas.
Semmosia noli ne maanvilijelyskalut ja samaten karijanhoitoki soli hyvin alakhellisella asthella ja sitte kesantona pellot oli. Mitä oli peltoja, ne oli peltoja ja niitei jätetty heinälle ollenkaan. Luonnonniitusta ja nevoilta otethin heinät, mutta niin ohora ja ruvis kylyvethin aina kesanthon.
Eläimet oli vaphalla messäsä, joka peltotilikku oli airalla ympäröity ja sitte ko soli kesantona, ni veräjä jätethin auki, ni sai sielä lamphat käyrä syömäsä, ettei ne kaikki rikkaruohot päässy vallalle. Soli niinsanottu avokesanto, että se pysy aina puhthana.
Sitte kolome kertaa se semmosella saharalla piti kyntää kesäsä se kesantopelto ja ohoran siemen kynnethin saharalla maahan. Ja se piti ollakki mies, joka ohoransiementä kynti. Hevonen piti olla tottunnu, se käveli sitä vakua ja mies, että se tuli sievästi, että sei tullu liikä syvhän eikä epätasasesti, vakasesti piti niitä auroja.
Soli miehen päivätyö, että se kynti tynnörin ohoransiementä pelthon. Soli semmonen urakka oikhen. Ja samat pellot oli aina peltona, ei siihen aikhan ollu niittokonheita, vikahthella niitethin heinä poies. Ja hevoset, ko sitte saathin kylyvöt kesän eellä teheryks, ni hevoset viethin tuonne syränmaille, ne sai olla sielä.
Joskus ajethin sitte, ko kesantua piti kyntää, niin ajethin kotia siks aikaa ja noli jo tottunnu, että ko kellon pani kaulhan, niin ne meni sinne. Ne oli sitte hyvin samoilla paikoin, mihinkä ne viethin – usiamman talon hevoset yhesä laumasa. Ne otti heti semmosen suunnan, misä ne alako olla, ni sielä ne pysy. Ei niillä kenkiä ollu. Mutta ei niillä ollu sitte syksyllä palio kavioitaka, ko ne sielä kivisillä kankhailla kalusivat, niin ne kulu kaviot. Mutta sitte ko ne tuli kotia, ni ne kaviot taas hyvin kasos, ko se vanha siinä mureni ja loppu poies.
Samaten lehemät oli kesällä villillä laitumella, ei niillä ollu vilijelyslairunta ja sitte ainuat nurmet, mikkä saathin, ni net oli pellon pyörtänöistä niitettyjä. Noli kultaaki kalhimpia. Niistä tehthin lehemille hauretta ja heiniä ei ollu, noli niinsanottuja nurmia. Kauraa ei siihen aikhan vilijelty ollenkaan, muuta ko ohoraa ja ruvista.
Haastatteli Kaustisen Jylhässä Eino Isohanni, toiminnanjoht. s. 1914