Taiteilija Ilmari Wirkkalan elämä (6.10.1890-10.12.1973) oli monipuolisuudessaan hengästyttävä. Hän syntyi Kaustisella kraatari Juho Wirkkalan ja tämän toisen puolison Anna-Liisa (o.s. Kentala) vanhimpana poikana.
Varhaiskypsä nuorukainen oli jo teinipoikana lausumassa omia runojaan nuorisoseurojen kesätapahtumissa. Rohkeasti hän tarttui siveltimeen maalatakseen oman kotikuntansa Kaustisen nuorisoseurantalon seinämaalauksia kalevalaiseen henkeen. Tämä kolmiosainen triptyykki on nähtävissä Kansantaiteenkeskuksen aulassa.
Valmistuttuaan taidekoulusta Helsingistä Wirkkala viehättyi kivenveistosta ja päästyään muotoilemaan Emil Wikströmin kivimiehiä Helsingin rautatieasemalla. Kutsu hankolaisen Granit Oy:n taiteelliseksi johtajaksi vei Wirkkalan lounaisrannikoille, meren tuntumaan. Vapaussodan mainingeissa Wirkkalasta tuli myös sankaripatsaiden tekijä. Hangossa hän perusti perheen Selma Vanhatalon kanssa. Lapsista Tapio Wirkkala syntyi 1915, Tauno 1917 ja Helena 1922.
Graniittiyhtiön jäykähköt periaatteet eivät lopulta tyydyttäneet kunnianhimoista taitelijaa, joka ei saanut edes signeerata suunnittelemiaan patsaita. Luontaisen uteliaana ja ennakkoluulottomana ihmisenä Wirkkala solmi pääkaupungissa kontakteja, jotka johdattivat hänet aluksi suomalaisen merenkulun edistäjäksi. Näissä mainingeissa Wirkkala tapasi professori J.J.Mikkolan ja tämän tarmokkaan puolison, kirjailija Maila Talvion.
Talvio ja Wirkkala löysivät yhteisen mission Suomen hautausmaiden kehittämiseksi. He ryhtyivät uupumatta puhumaan näiden Jumalan tarhojen kunnostamisen puolesta. Hautausmaiden Ystävät -niminen yhdistys olikin 1930-luvulla Ilmari Wirkkalalle samalla työpaikka ja kannustava yhteisö. Yhdistyksen toiminnanjohtajana hän kiersi käytännössä lähes kaikki Suomen hautausmaat, teki piirustuksia ja luonnoksia pienistä rakennuksista suurempiin arkkitehtonisiin kokonaisuuksiin, kasvien istutuksiin ja puistojen sekä porttien detaljeihin.
Museovirastossa säilytettävät 1400 piirrosta kertovat Wirkkalan suunnattomasta ahkeruudesta ja laaja-alaisesta perehtyneisyydestä. Saamme kiittää suurelta osin suomalaisten kirkkomaiden kauneudesta tänäkin päivänä Ilmari Wirkkalaa.
Sankarimuistomerkkeihin Wirkkala joutui palaamaan taas uusien sotien myötä. Niitä hän suunnitteli yli sata, osan Karjalaan. Nyt hänellä oli tukenaan perheyritys. Puoliso Selma valmisti kirkkotekstiilejä, vanhin poika Tapio suunnitteli sankaripatsaita ja kirkkoihin tarvittavia astioita. Toinen poika Tauno oli yrityksen toimitusjohtaja, joka hänkin osasi muotoilun taidon.
Tullessaan 1950-luvulle Ilmari Wirkkala jatkoi työtään seurakuntien parissa. Hänellä oli hyvät suhteet moniin, varsinkin Keski-Pohjanmaalla sijaitseviin seurakuntiin. Työtä riitti yhä, ja jo 60-vuotias taitelija sai tehdäkseen muutaman alttarimaalauksen hautausmaiden suunnittelun ohella.
Kotiseutuharrastus nousi yhä keskeisemmäksi Wirkkalan elämässä, samoin sukututkimus. Ilmari Wirkkala kirjoitti ahkerasti ja laatipa käsikirjoituksen puvustussuunnitelmineen historialliseen kulkueeseen.
Näkökyvyn heikentyminen rajoitti lopulta Wirkkalan taiteellista työtä. Vanhuuden arki kului Utin Virranniemessä puolison apuna, paria lehmää ja kanoja hoidellessa. Lapset ja lapsenlapset saivat nauttia aina hyväntuulisen isoisän läsnäolosta ja tarinoista.
Kaustislainen Pekka Kivelä, Ilmari Wirkkalan veljentyttären poika, on kirjoittanut elämäkerran Ilmari Wirkkalasta ”Mullassa muistomme elää” (2015).
Kirjan tarina lähtee Kaustisen Kraatarilta, Ilmari Wirkkalan vuonna 1868 rakennetusta kotitalosta. Tulevan taiteilijan isä oli ollut jo 12-vuotiaana täysinoppinut räätäli ja äiti kuuluisaa Kuorikoskien kirkonrakentajien ja rukkimestarien sukua.
Kirjassa kerrotaan uteliaan ja taiteellisesti lahjakkaan nuorukaisen matkasta Kokkolan Suomalaiseen yhteiskouluun, polkupyörämatkasta Kajaanin kalevalaisille juhlille kirjailija Teuvo Pakkalan kanssa ja spiritistisiin kokouksiin pääkaupungin piireissä. Aika Hangossa ja perheen perustaminen olivat Wirkkalalle optimismin aikaa, jolloin kuva- ja veistotaide täyttivät myös vapaa-ajan. Tätä vuosikymmentä kuvaa kirjassa Marketta Wall, joka on tutkinut Wirkkalan toimintaa Hangossa Granit Oy:n palveluksessa.
Muutettuaan Helsinkiin Wirkkala käytti kirjoittamisen ja puhumisen lahjojaan suomalaisen merenkulun edistämiseksi. Hänen elämäänsä löytyi kuitenkin suuri ja vahvasti vaikuttanut uusi suunta, kun hän tutustui kirjailija Maila Talvioon sekä tämän puolisoon J.J. Mikkolaan.
Ilmari Wirkkalan työtä hautausmaiden hyväksi kuvaa tässä kirjassa Kristiina Huttunen, joka on perehtynyt opinnäytetyössään Wirkkalan toimintaan ja rooliin eräänlaisena itseoppineena sankaripatsassuunnittelijana ja -hautausmaiden arkkitehtina. Tuula Airio on puolestaan paneutunut Ilmari Wirkkalan Lappeenrannan Lepolan hautausmaan ja siihen kuuluvien rakennusten suunnitteluun ja harmoniseen lopputulokseen. Tätä kohdetta voidaan pitää Ilmari Wirkkalan päätyönä.
Taitelija ei periaatteessa jää koskaan eläkkeelle, ei myöskään Ilmari Wirkkala, joka rakasti maalaamista loppuun saakka. Muutamat alttarimaalaukset ja jälkipolville tehnyt työt kuvaavat hänen elämänsä ehtoopuolta. Sukututkimus ja kotiseututyö kiehtoivat Wirkkalaa sodan jälkeen ja hän piirsi uupumatta laajoja sukutauluja, jäljensi vanhoja karttoja ja kirjoitti lehtiin vanhoja tarinoita ja muisteluksia.
Kirjan päätteeksi on sijoitettu Ilmari Wirkkalan vuonna 1965 kirjoittama Wirkkalan suvun tarina, joka lähtee 1500-luvun puolivälistä Perhonjoen suulta ja seuraa suvun vaiheita ja siihen liittyvien henkilöiden kohtaloita.
Lähde: Pekka Kivelä: Mullassa muistomme elää, Ilmari Wirkkalan elämä 1890-1973 (Lönnberg 2016)